Suvi
Äitien äidit ja surujen kaari
16.09.2021
Sairastuin ollessani vielä alaikäinen. Yhdeksäntoistavuotiaana asuin omillani, joten äitini ei tietenkään nähnyt minua enää niin usein, mutta oli jo huolissaan. Sen jälkeen kesti vielä kaksi vuotta ennen kuin lopulta sain diagnoosin. Olinkin sitten todella sairas, ja koliitti ehti päästä todella pahaksi koko suolen mitalta. Sopivaa lääkitystä oli vaikea löytää, mikään ei sopinut tai toiminut. Ja siitä se sitten lähti – aikuinen elämä kroonisen, vakavan sairauden kanssa.
Vähän väliä jouduin soittamaan äidilleni kertoakseni joutuvani sairaalaan, käyneeni lääkärissä, lääkkeistä, komplikaatioista. Paljon murheita ja takapakkeja. Suuria odotuksia ja pieniä onnistumisia. Positiivisen asiat olivat niin pieniä, että muistan yhä kun soitin äidilleni aivan riemuissani syksyllä 2005 ja kerroin, että minulta oli tullut kiinteä kakka! Se olikin sitten ensimmäinen kerta sitten vuoden 1995 ja viimeinen kerta ikinä. Toki en sitä silloin tiennyt, mutta riemu siitä oli silti ihan aitoa. En osaa edes kuvitella sitä surua ja murhetta, jota äidilläni minusta on ollut. Vaikka olin aikuinen, olin silti hänen pieni tyttönsä.
Sairaudestani huolimatta sain itse kokea äitiyden ihmeen vuonna 2006. Sairauteni oli murhe koko raskauteni ajan ja pelkäsin valtavasti, että vauvani olisi kärsinyt joko lääkkeistäni tai sairaudestani. Mutta sain kuin sainkin aivan terveen lapsen. Syntymän jälkeen alkoi vuorostaan stressi siitä, onko lapsi perinyt tautini. Jokainen poikkeava suolentoiminta, jokainen vatsakipu, jokainen vatsatauti. Joka kertaa säikähdin. Mutta ei – lapsen suolessa ei ole ollut mitään vikaa. Oikein terve lapsi.
Mutta lapsella on ollut toisenlaisia murheita. Hänellä on ollut sairas äiti. Välillä to-del-la sairas äiti. Äiti joka ei ole aina jaksanut leikkiä. Äiti, joka on ollut vähän väliä sairaalassa. Äiti, jota on leikattu kerta toisensa jälkeen. Äiti, joka oli välillä vuosia tippatelineen kanssa kotona tai tuli päiväkodin äitienpäiväkahveille käymään sairaalasta.
Kun oli ihan ensimmäinen koulupäivä ikinä, äiti oli sairaalassa. Kun solisluu murtui, äiti oli sairaalassa. Kun isoja asioita tapahtui, äiti oli usein sairaalassa. Koska äiti nyt vaan oli tosi usein sairaalassa. Tämä äiti oli välillä niin sairas, että joutui lupaamaan lapselleen, että varmasti kertoo tälle, jos meinaa kuolla. Ettei lapsen tarvitsisi pelätä, että sellainen asia häneltä salattaisiin ja äidin kuolema tulisi yllätyksenä.
Ja samaan aikaan minulla oli murhe lapsesta, joka yritti olla reipas ja avulias. Yritti olla äidin pikku apuri ja hoitaja. Ja jätti omat murheensa kertomatta, ettei olisi rasittanut jo muutenkin sairasta äitiä. Samaan aikaan kun minä murehdin sitä, etten voinut olla sellainen äiti joka olisin halunnut olla.
Monen kerroksen murheita. Äitien ja tytärten, tytärten ja äitien.
IBD koskettaa aina useampaa kun vain sitä, joka tautia sairastaa. Jokainen on jonkun lapsi. Ja jos sairastava on itse vanhempi, vaikuttaa aktiivinen sairaus aina jotenkin lapsiin. Jokainen lapsi myös reagoi erilailla.
Toki elämä IBDn kanssa on muutakin kuin suruja ja murheita! Ja se on sitä myös lapselle. Omani on oppinut antamaan suuren arvon terveydelle ja sillekin, että pystymme nykyisin tekemään enemmän asioita yhdessä. Ja minä olen oppinut arvostamaan vanhempiani enemmän kuin ehkä muuten koskaan olisin tehnyt. Onneksi harva asia elämässä on pelkästään huonoa. Suuresta surkeudestakin voi kuitenkin lopulta löytää myös positiivisia asioita. Ei ehkä heti, mutta jossain vaiheessa, vaikkei vaikeimmalla hetkellä siltä tuntuisikaan.
C-ANPROM/FI/IBDD/0153
03/2023
