Kaisa

Crohn opettaa mikä on tärkeää

01.09.2016

Olen vielä kaukana siitä tilasta, jossa tyynesti hyväksyisin lapsen sairastumisen. Vähitellen alan kuitenkin huomata, että siitä on myös ollut jotain hyötyä. Ei ehkä verovaroja tarvitsevalle hyvinvointiyhteiskunnalle tai työnantajilleni, mutta minulle itselleni. Crohn on pakottanut pohtimaan sitä, mikä on tärkeää. 

Viisi vuotta sitten menin pitämään tärkeälle asiakkaalle luvatun esitelmän, vaikka kotona odotti sairaalalähetteen kanssa ripuloiva ja itkuinen puolitoistavuotias. Reilu vuosi sitten avasin läppärin, kun lapsi nukahti sairaalasänkyyn ja viimeistelin lupaamaani koulutusta, vaikka kaikilla mittareilla mitattuna olisin ollut myös unen tarpeessa. Olen sukkuloinut vastaanottojen, labrojen ja muiden tutkimusten sekä johtoryhmien, tiimipalaverien ja yt-neuvottelukuntien sokkelossa.

Henkinen umpikuja on tullut monta kertaa vastaan, mutta siitä on pelastanut kunnianhimo ja vahva sitoutuminen oman uran rakentamiseen. Olen myös aina tykännyt työn tekemisestä. En usko, että viihtyisin kotona vailla mitään omaa projektia. Suhteellisuudentajun kehittyessä alkaa kuitenkin arvostaa omaa aikaansa ja sitä, mihin sitä työpäivänsä aikana käyttää.

Lisäksi herää kysymys siitä, haluanko elää elämäni näin? Elänkö hyvää elämää? Jos en, niin mitä teen, jotta saavutan sen?