Kaisa

Ei oo reiluu

01.06.2017

IBD ja vertaistuki

Sorrun aika usein kuvittelemaan, ettei kenelläkään muulla ole yhtä hankalaa ja veemäistä kuin juuri meidän perheellä. Naureskelen mielessäni kynttilöitä jonkun julkisen tragedian tapahtumapaikoille vieville ihmisille ja mietin, että onko tämä tosiaan surullisinta, mitä he ovat elämässään kohdanneet. Silloin kun oma arki on selviytymistaistelua ei välttämättä riitä kyyneleitä kansallisille tai kansainvälisille murhenäytelmille.

Töissä on vaikea löytää empatiaa kun jonkun on vaikea motivoitua tai jaksaa nousta aamulla ylös. Tai kun vähän pyörryttää tai selkä on kipeä. Jos ihan rehellinen olen, myönnän että saan itseni vieläkin usein kiinni siitä, etten jaksa vaihtaa näkökulmaa ja katsoa asioita toisen vinkkelistä vaan arvioin tilanteen ja arvostelen reaktiot Lastenklinikka-silmälaseilla. Nämä lasit saa päähänsä ihan vaikka vain puolen tunnin oleilusta sairaalan odotushuoneissa. Aika monelle elämä on tarjonnut kortit, joilla ei peliä voiteta.

Millä oikeutuksella nostan itseni ja kokemukseni muiden yläpuolelle? En millään. Mistä tiedän mitä se selkäänsä tai motivaatiotaan valitteleva oikeasti on elämässään joutunut kokemaan? Matkalla kohti parempaa minää yritän oppia armollisemmaksi. Ei oo reilua, mutta ei ole välttämättä monelle muullekaan.