Elina

IBD, osa minua

27.04.2017

IBD ja kipuIBD ja vertaistukiIBD ja ystävät

Kun sairastuin, oli aluksi hankalaa hyväksyä asia. Jos sairastuu flunssaan, tietää paranevansa muutaman viikon kuluessa. Kun sairastuu IBD:hen tietää, että parantumista ei tule ensi viikolla, ensi kuussa tai vuoden päästä. Olotila voi toki välillä helpottaa, mutta itse sairaus on ikuinen.

En aluksi edes oikein käsittänyt, että mistä oikeasti on kyse. Nyt, vuosien kuluessa, olen kuitenkin ymmärtänyt sen, että sairaus on osa elämääni. Täytyy kuitenkin myöntää, että diagnoosin jälkeiset ensimmäiset lääkärikäynnit vetivät välillä aika sanattomaksi. Muistan, miten samaan aikaan pelotti ja itketti. Huoli tulevaisuudesta oli suuri.

Aluksi ajattelin, että selvitän tilanteen itseni kanssa, sairauteni on oma asiani, eikä siitä muiden tarvitse niinkään tietää. Pian kuitenkin huomasin, miten valtavan tärkeä merkitys oli, kun sai purkaa omia tunteitaan ja ajatuksiaan kunnolla kavereiden ja perheen kesken.

Diagnoosista on noin 2,5 vuotta. Silloin tuntui, että elämä meni pilalle, eikä tapahtumia voi koskaan käsitellä edes itse. Aluksi se oli rankkaa, mutta pienin askelin ”uuden” itsensä hyväksymisestä, olen nyt tässä tilanteessa. Kirjoitan sairaudestani avoimesti, enkä pelkää enää puhua asiasta.

Täytyy myöntää, että avoimuus on helpottanut valtavasti. On ihanaa, kun kotona, koulussa ja kavereiden kanssa voi olla täysin avoin, ja rehellinen. Jotkut erikoisjärjestelyjä vaativat asiatkin sujuvat pääasiassa helposti. Silloin kun yritti selvitä kaikesta yksin, oli arki valtavan rankkaa.

Olen myös miettinyt, että mitä oikein pelkäsin aluksi? Ajattelinko ihmisten hylkäävän minut sairastumiseni vuoksi? Luulen, että kyse oli enimmäkseen siitä, että olin itsekin vielä niin hukassa asioiden kanssa. Onhan se rankkaa, varsinkin nuorena, jo kuulla loppuelämän ”tuomio” lääkärissä. Aika on kuitenkin paras lääke, ja jossain vaiheessa sitä vain huomaa, että hei, mä en pelkää enää.