Simo
IBD:n kanssa metsässä voi olla ihan hauskaakin
10.12.2020
Harrastan vaimoni kanssa vaellusta. En ehkä ole intohimoinen taivaltaja, mutta kerran vuodessa vietämme viikon tai kaksi Lapin tuntureilla rinkat selässä ja Fjällrävenit jalassa. Kuten kunnon city-eräjormien kuuluu. Minulta kysytään melko usein, että eikö suolistosairaus ja vaeltaminen sovi aika huonosti yhteen. Kysymys on ihan ymmärrettävä, sillä maastossa talsimisen ja tiheän ripuloinnin aiheuttama mielikuva ei ole ihan sama kuin Instagramista bongattujen revontulikuvien tai marjatäytteisten kuksien.
Teimme loppukesällä matkan Korvatunturille, joulupukin maahan. Ei siis sinne Rovaniemen SantaParkkiin, vaan tunturille, jonka nimi on Korvatunturi (kuva 1). Matkaa tuli kolmeen päivään yhteensä joku 40 kilometriä.
IBD:n kanssa vaeltaessa varauduin muutamalla rinkan painoa lisäävällä välineellä. Ensimmäinen on vessapaperi. Reitti Korvatunturille kulkee Urho Kekkosen kansallispuistossa (UKK), jossa on ihan käsittämätön määrä vessoja. Niissä missään vain ei yleensä ole vessapaperia. Siksi oma rulla tai kaksi Lambia on suurempaa valuuttaa kuin viime huhtikuussa Prisman vessapaperihyllyllä. Metsässä on myös se etu, että koko maailma on vessa. Se etuus ei vain toimi missään vilkkaasti liikennöidyssä Nuuksiossa, jossa kyykintäpaikan viereen voi eksyä marjastajia tai laskettuun liukumiinaan voi joku oikeasti astua.
Toinen tuiki tarpeellinen elementti mukana vaeltamassa on vesi. Paksusuolettomana kuivahdan helpommin kuin sellainen, jolla koolon on vielä tallella. Siksi pakkasin mukaan kolmisen litraa juomakelpoista vettä. Sillä määrällähän ei painele kuin ensimmäisen päivän, mutta tiesin UKK:ssa virtaavan puroja, joiden vesi on kellertävän juomakelpoista. En tosin halunnut boostata jo valmiiksi kroonista ripuliani, joten keitin veden ennen juontia. Ei se väriä parantanut, mutta sainpahan mielenrauhan. Veden kanniskelu onnistuu muuten helpoiten juomarakossa.
Kolmas ja painavin rinkan täyte on eväs. Kolme päivää pelkillä suklaapatukoilla tuntuu ensimmäisen kymmenen kilometrin aikana ihan maukkaalta, mutta sitten alkaa jalka todennäköisesti painaa kuin Prisman vaelluskenkien tilalla olisi möykyt teräsbetonia. Klassinen Jalostajan hernekeitto valmistuu ihan näppärästi retkikeittimellä, mutta se ei välttämättä sovi jo valmiiksi pieruja pelkäävän IBD-potilaan ruokavalioon. Maastossa voi onneksi valmistaa muutakin kuin valmishuttua. Kuivaamalla jauhelihaa ja kasviksia säilyvyys paranee ja paino pienenee. Ja vatsa kiittää.
Vaeltaminen IBD:n kanssa kyllä onnistuu, jos vain varautuu vähän paremmin kuin tavan tallaaja. Ja niiden matkojen ei ole pakko olla mitään viikkojen selviytymisiä. Teemme itse enemmän päivän reissuja nuotiopaikoille kuin pitkiä matkoja tuntureille. Lisäksi muut kulkijat pitää ottaa huomioon. Vaikka polun viereinen pusikko näyttää houkuttelevalta myyrän jo kurkistaessa, suosittelen siirtymään vähän kauemmas. Vaeltaminen on aina oman kunnon laji, oli sitten IBD tai ei. Jos tuntuu, että maastossa talsinta ei juuri nyt tunnu hyvältä, niin ei sinne metsään sitten kannata lähteä kärvistelemään. Vaelluskengät voi laittaa jalkaan sitten, kun siltä tuntuu.
