Suvi
IBD:n vuoksi eläkkeelle?
18.08.2022
Olen ollut eläkkeellä nyt 6 vuotta. Ja kyllä – eläköidyin IBD:n vuoksi nelikymppisenä. Sitä ennen oli koitettu jos ja vaikka mitä. Oli leikattu, oli kokeiltu eri lääkkeitä, olin kouluttautunut uudelleen ja ollut työkokeiluissa. Mutta kun mistään ei vaan tullut mitään. Työkokeilut veivät aina sairaalaan, selvisin juuri ja juuri arkiaskareista – hyvinä päivinä. Olin pitkälti vessan vanki ja elämä supistunut äärettömän pieneksi. En uskaltanut syödä. En aina edes juoda, jos piti johonkin mennä. Ja tämä siis siinä vaiheessa, kun minulla oli jo J-pussi. Kroonisesti tulehtunut sellainen, mutta takana siis jo paksusuolenpoistoleikkaus, jonka piti minut “parantaa”.
Eläkkeelle ei noin vain mennä, ainakaan työikäisenä ihmisenä. Prosessi on pitkä ja tuskaisa. Eikä vähiten omassa päässä, mutta toki myös käytännössä. Ensimmäisen eläke-ehdotuksen tyrmäsin ja pääsin sitä kautta vielä kerran työkokeilujen piiriin. Sain tuekseni henkilön, jonka avulla sain sellaisen työpaikan, jossa oli kaikki mahdolliset joustot. Oli liukuvat työajat, osa-aikainen ja osapäiväinen ja työtä sain tehdä omalla työhuoneella – vessan vierestä toki. Ja paikassa ymmärrettiin ja hyväksyttiin minun haasteet. Itse työssä ja työpaikassa tai työntekotavassa ei ollut mitään haastavaa. Mutta kroppa ei vaan silti sitä kestänyt. Ja vasta se auttoi minua ymmärtämään, että kyse ei ole siitä, että minä en yritä tai työ ei jousta. Kyse ei ole minusta eikä työstä, kyse on sairaudesta ja sen asettamista rajoista.
Joten palasin kuntoutuspolille ja myönsin, että nyt on pakko sitä eläkettä pohtia. Ja sainkin sitten sitä pohtia, sillä sitähän ei todellakaan meinattu hyväksyä. Hakemus tuli pari vuotta bumerangina takaisin, milloin milläkin verukkeella. Vasta sosiaaliturvalautakunnan valituksen kautta eläke lopulta meni läpi, yli kahden vuoden taistelun jälkeen.
Ja riemuitsinko? Ehkä hetken, sitä että se byrokratiataistelu loppui. Mutta sitten tuli itku. Olin eläkkeellä. Neljäkymmentä ja eläkkeellä. Ei varsinaisesti se urapolku josta olin haaveillut. Hävetti ja masensi. Tässäkö tämä elämä nyt sitten olisi. Mitä minä olen ilman työtä? Alkoi monen vuoden hyväksymisprosessi.
Eläkkeelle päästään ja joudutaan. Se tuo taloudellista turvaa, mutta samalla hieroo kasvoihin sitä faktaa, että olet oikeasti niin sairas, ettet voi tehdä edes töitä. Ja sen ajatuksen hyväksyminen voi viedä yllättävän kauan. Aluksi se saattaa olla mielessä joka päivä. Se kulkee rinnalla kuin epämääräinen suru, jota et saa karkotettua. Mutta kun sen surun käsittelee, hyväksyy ja käy läpi, voi päästä tähän tilaan, jossa eläke itsessään ei enää harmita. Se ei tarkoita, että olisin esimerkiksi edelleenkään luopunut haaveesta joskus tehdä jotain työtä. Mutta hyväksyn sen, että juuri nyt en siihen vielä pysty. Mutta elämää on vielä jäljellä. Ja on paljon muutakin hyvää mitä voi tehdä, kuin vain palkkatyötä.
IBD:n vuoksi voi joutua luopumaan paljosta. Se voi muuttaa koko elämän suunnan ja kaikki suunnitelmat. Mutta se ei välttämättä tarkoita, että menettäisit elämäsi hallinnan. Se vain muuttaa elämän suuntaa ja sinä päätät siitä, mitä teet siinä suunnassa johon olet matkalla. Se ei ehkä ole se, jonka suunnittelit, mutta jokaiselta polulta voi löytää itselleen jotain hyvää. Vaatii toki paljon löytää se hyvä, kun mikään ei tunnu menevän niin kuin haluaisit. Mutta se on silti mahdollista. Ei, se ei ole helppoa ja jos joutuu katsomaan viereltä miten joidenkin toisten elämä menee sitä helppoa tietä, voi oma mieli katkeroitua. Siinä kohtaa kannattaa kuitenkin muistaa, että katkeron juominen ei sitä omaa tietä helpota eikä myöskään vaikeuta niiden toisten tietä, joten mitään hyötyä siitä ei ole. Ole ylpeä siitä, miten vastoinkäymisten edessä löydät silti elämästäsi hyvää. Miten nouset suosta kerta toisensa jälkeen ja jatkat eteenpäin, vaikka saapas vähän lotiseekin. Se on voitto itsessään!
C-ANPROM/FI/IBDD/0251
08/2022
