Teija

Irlannin ihmeitä

24.03.2016

Olin taannoin Irlannissa vaihto-opiskelemassa. Puoli vuotta suolistosairauden kanssa vieraassa maassa tuntui toki hurjalta, mutta päätin ottaa riskin. Sairaus oli kurissa sen ansiosta, että kävin lääketiputuksessa joka kahdeksas viikko. Sain lääkäreiltäni luottoa siihen, että kyllä Euroopassa saa hoitoa. Uskalsin siis lähteä.
Elämäni stressaavimpia asioita oli yrittää järjestää sama lääkehoito vieraassa maassa. Koin niin paljon takapakkeja, vaikeuksia ja mielipahaa yrittäessäni saada hoitoa järjestymään, että olin jo menettää toivoni. Kukaan ei osannut neuvoa tai auttaa Suomessa tai Irlannissa.
Irlannissa ihmisillä on hyvin huoleton asenne. Heidän mielestään asioista on turha murehtia, koska ne kuitenkin järjestyvät lopulta. Asenne on sinänsä hyvä ja totta, mutta siihen sisältyy irlantilaisten kiireettömyys hoitaa asioita. Mitään ei tehdä, ellei sillä ala todella olla kiire. Tämä ei sopinut oman herkkyyteni kanssa. Pelkäsin yli kaiken, että en saakaan ainoaa itselleni sopivaa lääkettä ja tauon jälkeen kehoni ei enää sietäisi sitä. Pelko sai välillä valtavat mittasuhteet. Lopulta itkin vieraan kaupungin sairaalan laboratoriohoitajille epätoivoani, kun jälleen yksi lääkäri vaikutti suhtautuvan tilanteeseeni täysin huolettomasti. Ei kuulu normaaliin käytökseeni. Onneksi loppujen lopuksi vaihtokouluni terveydenhoitaja sai asian järjestymään kaksi viikkoa myöhässä, kun olin jo varma, että palaan Suomeen.

Paikallisen sairaalan laboratorio oli mielenkiintoinen kokemus. Vuoronumeroita ei ollut, vaan ihmiset olivat kapealla käytävällä ja irlantilaisen kohteliaasti yrittivät päästä saapumisjärjestyksessä verikokeisiin. Itselleni oli onneksi merkitty hassuun paperiseen lähetteeseen sana ”urgent”, jota uskalsin osoittaa käytävälle tupsahtaneelle hoitajalle. Niinpä pääsin jonon ohi.
Itse tiputukseen pääsin huoneeseen, jossa makoili muitakin potilaita. Irlantilaiseen tapaan jouduin odottelemaan ainakin pari tuntia, ennen kuin mitään tapahtui. Sitä lohdutti kummasti saamani ruoan määrä. Ensimmäiseksi sain lautasellisen paahtoleipiä voilla ja hillolla sekä oman pannullisen kahvia. Myöhemmin eteeni kannettiin lounas: alkukeitto, runsas pääruoka sekä jälkiruoaksi pala porkkanakakkua. En ollut uskoa silmiäni. Hoitaja naureskeli, että heillä tykätään ruokkia ihmisiä. Sen huomasi. Vielä tänä päivänä tiputuksessa maatessani saamani kahvikuppi kädessä mietiskelen noita ruokia ja irlantilaista vieraanvaraisuutta.

Vaikeuksista huolimatta kannustan silti muitakin sairaita lähtemään. Sillä onhan se totta: asiat järjestyvät aina lopulta.