Teija

Itsensä voittamisesta

28.07.2016

Joskus sitä tulee hetkiä, jolloin tuntuu, että ei pysty, ei uskalla tai ei halua. Ehkä suoli kiukuttelee, ehkä fiilis on muuten vaan huono. Ehkä on juuri istunut vessassa puoli tuntia ja ulos lähteminen on viimeinen asia, mitä haluaisi tehdä. Silti joskus on pakko. On pakko mennä ja tehdä, tavata ihmisiä ja lunastaa annettuja lupauksia. Siinäkin on raja, kuinka paljon voi sairauden vuoksi perua menoja ja tapaamisia. Vaikka ystävät ymmärtäisivätkin loputtomasti, tuntuu itsestä pahalta tuottaa pettymys kerta toisensa jälkeen.

Vaikka suolisto nykyään antaa melko hyvin myöden käydä ulkona ja tehdä asioita, ei se aina tunnu riittävän. Itse olen joskus vähän turhankin kotihiiri, kiitos introvertin luonteeni. Miksi menisin mihinkään, jos vaihtoehtona on oma mukava sohva, hyvä kirja tai kiinnostava tv-ohjelma. Silti spontaani luonteeni pistää minut aina lupautumaan tapaamisiin, osallistumaan kisoihin ja tapahtumiin sekä tekemään kaikenlaista, mikä ei enää kyseisenä päivänä tunnukaan ollenkaan niin hyvältä ajatukselta. Usein kiroan mielessäni, miksi olen taas tunkemassa itseäni johonkin uuteen ja jännittävään. Epämukavuusalue ei ole kiva paikka. Sohva on paljon mukavampi. Silti, kerta toisensa jälkeen, otan itseäni niskasta kiinni ja potkaisen itseni ovesta ulos. Mennessäni mutisen vihaisesti mielessäni.

Yllätys yllätys, lopulta minulla on kivaa. Ystävien kanssa onkin hauskaa. Esteratsastuskilpailuissa hyppään esteitä, joita en edes uskonut uskaltavani ylittää. Tapahtumassa tapaan uusia ihmisiä. Näen uusia paikkoja, kokeilen uusia juttuja. Taas kerran näen, että kannatti lähteä siitä ovesta ulos. Sairaus ei ole syy sulkeutua loppuelämäksi kotiin. Mikäli olotila antaa myöden, voi hipsiä edes päiväkävelylle puistoon. Ja kotiin tullessa voi huokaista tyytyväisenä, siirtyä miellyttävään makuuasentoon sohvalle ja ladata akkuja. Tulee nimittäin se päivä, kun taas huomaa ilmoittautuneensa johonkin kamalaan. Ja taas kirotaan.