Teija

Kaapissa

26.05.2016

IBD ja vertaistuki

Olen viime aikoina pohdiskellut, kuinka suolistosairauden voisi ottaa puheeksi ystävien ja tuttujen kanssa. Osa tietysti tietää sairaudesta, mutta eivät kaikki. Remissiossa ollessa se ei vaikuta elämään merkittävästi. En ole joutunut perumaan tapaamisia pitkään aikaan sairauteni vuoksi, joten sekään ei tarjoa helppoa tapaa kertoa asiasta. Toki kerron aiheesta, jos tulee sopiva tilaisuus, mutta sellaisia harvemmin tulee. Ajatus asian möläyttämisestä jokapäiväisessä keskustelussa ei tunnu erityisen miellyttävältä:

”Ai hei Mirkku, mitä kuuluu? Minulle kuuluu hyvää, en ole kakannut verta ainakaan viikkoon!”

Arvostan ihmisiä, jotka puhuvat asiasta reilusti ja reippaasti tutuille ja vähän tuntemattomillekin. Tietoisuus ei leviä, ellei sitä levitä. Tukea saadakseen olisi todennäköisesti vain avattava suunsa. Mutta kun on varustettu hyvin pienellä tarpeella tehdä itsestään numeroa, tuntuu vaikealta ruveta yhtäkkiä kertomaan suolistonsa kuulumisia. Siitä huolimatta, että kyse on elämään suuresti kuuluvasta palasesta.

Aina kun olen sairauskertomukseni jonkun kanssa jakanut, hän on tavalla tai toisella tuntenut jonkun toisen, joka sairastaa IBD:tä. Osa on paljastunut sairastajiksi itsekin. Meitä suolipuolia on kaikkialla, toiset avoimesti ja toiset hiljaisesti. Ehkä löydämme toisemme, kun uskallamme avata suumme ja paljastaa pinnan alla lymyävät haavamme (toivottavasti ei kirjaimellisesti). Tuo kummasti voimaa, kun puolituttu ymmärtääkin tasan tarkkaan, miltä minusta tuntuu.
Meissä rehellisissä suomalaisissa on se hyvä puoli, että kysyessämme ”Mitä sinulle kuuluu?” olemme aidosti kiinnostuneita vastauksesta. Jos emme halua tietää, emme kysy. Ehkäpä jo ensi kerralla vastaan kysymykseen hieman eri tavalla pintapuolisen jutustelun sijaan. Jospa sanonkin, että sairaus käy välillä voimille, mutta aina siitä noustaan taas. Pian huomaankin, että maailmassa on yksi ihminen lisää, joka on valmis tukemaan vaikealla hetkellä.