Kaisa

Maailman surkein mutsi

19.05.2016

IBD ja vertaistuki

Saako äidillä olla omaa elämää? Saako sairaan lapsen äidillä olla omaa elämää? Jos vastausta hakee omalta omaltatunnolta, se on ei. Tiedän, että sen pitäisi olla joo. Terveen lapsen vanhempana saattaa olla helpompaa ottaa omaa aikaa: lapsi voi hyvin ja pärjää vallan mainiosti isänsä tai muiden läheistensä kanssa. Sairaan lapsen äitinä omaa aikaa joutuu usein ottamaan, vaikka kotona tarvittaisiin lohduttavaa syliä. Se on sydäntäsärkevää.

Jos omaa aikaa ei ota eikä kuuntele omia tarpeitaan, ajautuu tilanteeseen, jossa ei ole enää avuksi kenellekään. Hermot menee, happi loppuu, itkettää. Tiedän tämän, mutta tasapainoilen edelleen sen kanssa, minkä verran omaa aikaa saan sairaan lapsen äitinä vaatia itselleni. Pohdin myös sitä, minkälaisen kuvan äitiydestä haluan antaa omalle tyttärelleni, joka saattaa joku päivä olla vastaavassa elämäntilanteessa. Uhrautuvan, lapselleen omistautuvan vai omia tarpeita kuuntelevan ja omia tavoitteitaan toteuttavan?

Tyttäreni sairauden alkuvaiheissa sairaanhoitajat tuuppivat minua pois lapseni luota pitkien sairaalajaksojen aikana. En ollut nukkunut aikoihin enkä poistunut eristyshuoneesta sairaalan kahviota kauemmaksi. Arvaat varmasti, kuinka hyvää seuraa olin lapselleni. Vuosi sitten vastaavalla sairaalakeikalla keräsin rohkeuteni ja menin jo aiemmin varattuun kasvohoitoon. Siellä pyyhkeiden alla pötköttäessä tunsin olevani maailman surkein mutsi. Suunta on oikea, ajattelin, mutta vielä on opittavaa.