Kaisa

Neiti mestarinielijä

05.11.2015

Lääkkeiden antaminen uhmaikäiselle on yhtä hauskaa kuin kissan peseminen. Annostelua ei yhtään helpota se, että monissa lääkkeissä ei ole jakouria tai oikean kokoisia pitoisuuksia vaan oikean annoksen saamiseksi annetaan vuoropäivin eri määriä.

Meidän pelastuksemme oli neidin makeanhimo. Opimme nopeasti, että ainoa keino saada kortisoni alas on murskata ja sekoittaa se pillimehuun ja tarjoilla värikkäästä minikuoharilasista. Palkinnot ovat myös hyvä kannuste, mikä on johtanut siihen, että tyttärellämme on asuntomme suurin huone monipuolisen leluvarallisuutensa säilyttämiseen.

Neitimestarinielijä

Nykyään eskarilaisemme on melkoinen nielijä. Hän ei enää kyseenalaista lääkkeitä ja osaa jopa itse kysyä niiden perään, jos huono äiti on unohtanut annosteluvastuunsa. Erityisen ylpeä olin hänestä viime tähystyksen yhteydessä tehdyssä kapselikameratutkimuksessa, jonka hän joutui tekemään kaksi kertaa saman kuukauden aikana. Meille oli kerrottu, että nieltävä kamera on ison vitamiinitabletin kokoinen, mutta todellisuudessa vertaisin sitä kyllä pikemminkin keskikokoiseen pyyhekumiin. Sitkeästi yrittämällä neiti sai kameran alas. Sairaanhoitajat paljastivat, etteivät olleet uskoneet tutkimuksen onnistumiseen, sillä olivat joutuneet passittamaan vielä teini-ikäisiäkin vastaavassa tilanteessa anestesialääkärille nukutettavaksi.

Olenko siis huono äiti kun sokeroin lapseni jo valmiiksi tulehtunutta suolta? Pyhittääkö tarkoitus keinot? Tunsin piston sydämessäni, kun neuvolantäti viime kerralla huomautti lapsen lievästä ylipainosta ja kehotti valitsemaan rasvattoman maidon. Sitten ajattelin, että antaa vaan ohjeistaa ja tehdä työnsä, eihän hänellä voi olla kokemusta siitä, miten motivoida kuuden tabletin nielemiseen tai peräruiskeen antamiseen. Pari plussakiloa on loppujen lopuksi aika pieni hinta hoitotasapainosta.