Teija

Parisuhteellista

23.06.2016

Joskus kuulee todettavan, kuinka mukavaa olisi seurustella toisen suolistosairaan kanssa. Se toinen aina ymmärtäisi kuinka pahoja kivut voivat olla ja millaista on rynnistää vessaan yllättäen, oli tilanne mikä tahansa. Ei tarvitsisi selitellä omaa oloaan, kun vatsa pitää mitä mielenkiintoisimpia ääniä ja lääkkeitä on otettava sen seitsemää sorttia. Mukavasti voisi keskustella päivällispöydässä ajankohtaisista uutisista ja suoliston toiminnasta. Vierekkäin kun istuisi, ei tietäisi kumman maha möyryää. Yhdessä jaettaisiin pillerit tasan ja pidettäisiin kädestä, kun toinen juo tyhjennysjuomaa.

Henkilökohtaisesti olen ihan tyytyväinen, että mieheni on tavallinen tallaaja, jonka vatsa ei edes turvota, saati tappele vastaan, kuten oma mahani. Ensinnäkin kahden suolisairaan kodissa pitäisi olla kaksi vessaa. Muu on mahdotonta, eikä tulisi kysymykseenkään. Olisi kamalaa joutua jakamaan pönttö silloin, kun sitä eniten tarvitsee. Kiputilanteissa toinen ei välttämättä sitten kuitenkaan ymmärtäisi. IBD-sairauksia on niin erilaatuisia ja eritasoisia, kipukynnyksestä puhumattakaan. Vaarana olisi toisen kipujen aliarviointi omien kokemuksien perusteella. On helppo olettaa tietävänsä mitä toinen käy läpi, vaikka oikeasti tilanne voi olla aivan eri maata.

Täytyy olla kiitollinen, että oma sairauteni puhkesi vasta, kun mies oli jo turvallisesti loukussa. Ei tiennyt miesparka mihin joutuu. On hätistetty vessasta pois kesken hampaiden pesun/parranajon/suihkun. On joutunut ajamaan yöllä päivystykseen. On työntänyt matkatavarakärryllä pitkin lentokenttää, kun olen ollut liian kipeä kävelemään. On hakenut lääkkeitä, pitänyt kädestä, kuskannut sairaalaan ja pois, silittänyt hiuksia ja kestänyt turhan yksityiskohtaisia suolistokertomuksia. Lukemattomia kertoja. Tärkeintä on se, millainen kumppani vierellä tallustaa. Ei se, onko hänen suolistonsa surkea vai kenties priimakuntoinen muotovalio.