Teija

Turpaterapiaa

03.03.2016

Käyn kerran viikossa ratsastuskoululla viikoittaisella ratsastustunnillani. Olen näin aikuisiällä löytänyt takaisin lajin pariin. Jo lapsena olin hevoshullu, mutta pääsin tallille hyvin harvoin. Se tietysti harmitti suuresti, kun en päässyt kehittymään enkä edes harjailemaan hevosia, joka jo itsessään oli iso juttu. Aikuisuudessa on parasta se, että saan ihan itse päättää, mihin vähäiset rahani tuhlaan. Ratsastus ei ole missään nimessä edullinen laji, mutta saan siitä irti enemmän kuin mitä raha voisi tarjota.
Voisi kuvitella, että hevosen selässä olo ei sovi suolisairaalle. Mitäs teet, jos kesken estetunnin tai maastoratsastuksen tunnet pakottavaa tarvetta kipittää vessaan? Hevosta ei voi noin vain laittaa hyllylle odottamaan hetkeksi. Onneksi en ole joutunut vieläkään yli kolmen vuoden aikana kokemaan tätä tilannetta. Tasan kerran on suuren hevosen selässä ravissa pomppiessani tuntunut, että vessaan on muuten päästävä just nyt. Silloin hengitin syvään, kielsin itseäni ajattelemasta moisia hömpötyksiä, keskityin hevosen ratsastamiseen ja kas: vessahätä meni ohi. Uskon tämän liittyvän siihen, että suolisto on ihmisen toiset aivot. Kun keskityn vahvasti itselleni mieluiseen asiaan, en ehdi hermoilla suolieni toiminnasta. Kun pyrkii samaan hevosen liikkumaan halutulla tavalla, oma oleminen unohtuu. Olen yhtä hevosen kanssa.

Se, että maksan ratsastustunneista, vähentää myös tarvetta terapialle. Jokaviikkoinen hevosen pusuttelu ja haliminen tekee parempaa mielelle kuin yksikään syväanalyysi. Hevosen pehmeän turvan kosketuksessa unohtuvat maalliset murheet.

P.S. Kerran olen nähnyt, kuinka itselleni tuntematon ratsastaja loikkaa kesken tunnin hevosen selästä alas, ojentaa hevosen opettajalle ja juoksee kohti vessaa. Tunsin syvää myötätuntoa.