Teija

Ulos kaapista

18.08.2016

IBD ja vertaistukiIBD ja ystävät

Kokeilin vihdoin sairauskaapista ulos astumista. Tai no, en astunut. Rysäytin koko kaapin ratsastusystävieni niskaan täysin yllättäen. ”Ai niin, mulla on muuten tämmöinen.” Taktiikassani on ehkä vielä hiomista. Tosin eikös sitä sanota, että parempi kertarutina kuin ainainen kitinä.

En oikein tiedä, mitä alun perin pelkäsin. Sääliä ja voivottelua, tai ehkä vähättelyä ja typeriä kommentteja? Pelkäsinkö, että minut leimataan inhottavaksi suolitautiseksi, vai halusinko kenties välttyä pään silittelyltä ja surkuttelulta. En oikein tiedä, en kai halua tulla kohdelluksi säälittävänä otuksena, jolla on vieläpä noin vastenmielinen sairaus.

Rysäytyksen jälkeen reaktioni oli kutakuinkin hölmistynyt ”Höh”. Toki tiesin, että kyseiset ystävät ovat kaikki kypsiä, ihania, kauniita ihmisiä, joiden kanssa voin olla oma omituinen itseni, ja jostain kumman syystä he pitävät minusta silti. Vastaanotto, jonka paljastukseni aiheutti, oli lempeä ja asiallinen. Muutama kysymys sairaudesta ja paljon tsemppejä, ei sen kummempaa. Jälleen joku tunsi toisen sairastajan, ja tauti todettiin ikäväksi ja rankaksi. Osa on vieläpä hoitajia, joten kaikenlaista juttua he ovat kuulleet ennenkin, ihan jokaisesta eritteestä.

Maailma ei siis kaatunutkaan. Eikä jatkossa kukaan ihmettele, mikäli ratsastustunnilla tapahtuu yllättävä hevosen selästä alas hypähtäminen ja kohti vessaa kirmaaminen. Ehkä kaapista ulos kompuroimista voi siis kokeilla toistekin, ja kenties vähän pienemmällä kynnyksellä.