Suvi

Vertaistuellista

25.10.2022

Olen ollut vuosia vertaistukihenkilö. Itseasiassa yli vuosikymmenen, virallisesti ja sitä ennen epävirallisesti. Olen koittanut tukea ihmisiä monin tavoin, kuunnella ja tarvittaessa neuvoa. Kertonut omista kokemuksista ja erityisesti muistuttanut siitä, etteivät he ole yksin.

Olen oppinut kaikilta näiltä ihmisiltä valtavasti ihmisyydestä. Siitä miten monin eri tavoin ihmiset kohtaavat sairastumisen, sairastamisen ja miten erilaista se jokaisella voi olla. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että kärsimys ei jalosta niin, että sen vuoksi kenenkään tulisi tässä maailmassa kärsiä. Ja silti ajattelen myös niin, että moni kroonisesti sairas on oppinut elämästä jotain, jota terveemmät eivät ehkä koskaan opi.

Epäsuosittu mielipide tai ainakin sellainen, jota ei ehkä saisi sanoa ääneen on se, että moni valittaa turhasta. Elämästä tehdään vaikeampaa kuin se on, tai elämän pikku murheetkin koetaan valtavina ilman mittasuhteita. Kyllä, jokaisen ongelmat ovat heidän omiaan ja se pieni ongelma voi ihmisestä tuntua todella suurelta. Samaan aikaan kuitenkin vierellä voi olla ihminen, jonka ongelmat ja murheet ovat aivan eri mittaluokassa, mutta joka on hiljaa. Välillä tulee mieleen opetus kolaripaikalle saapumisesta ja ihmisten hädän pikaisesta arvioinnista: ne jotka jaksavat huutaa eivät ole suurimmassa hengenhädässä, tarkasta ensin ne jotka ovat hiljaa.

Vastasairastuneella ajatukset kääntyvät itseen. Miksi minä? Teinkö jotain väärin? Söinkö väärin? Miten voisin parantaa itseni? Mitä minun pitää tehdä? Miten tästä eteenpäin? Milloin paranen ja pääsen palaamaan normaaliin? Kysymyksiä on valtavasti, vastauksia usein vähän vähemmän. Ja siksikin ajatukset pyörivät pitkään kirjaimellisesti oman navan ympärillä. Yritetään ymmärtää ja oppia. Ja se on äärettömän luonnollista ja tarpeellistakin. Sairastuminen on valtava shokki ja muutos elämään. Silloin tarvitaan tukea ja apua, jota ehdottomasti kannattaa hakea.

Kun sairaus pitkittyy ja sen kroonisuus on osana arkea, ihminen pääsääntöisesti sopeutuu. Taudista tulee osa arkea ja sitä vaan jatketaan. Se on vaihe, jolloin ulkopuoliset usein unohtavat, että olet yhä sairas. Jos asiasta mainitsee, saa kommentiksi ehkä: “mutta sä näytät ihan hyvältä”. Se on vaihe, jolloin tuntuu kuin kävelisi suolla milloin missäkin syvyydessä ja katselisi, kun muut kulkevat jalat kuivana polulla ja kiroilevat kun osuvat vahingossa märempään kohtaan ja tossu vähän kastuu. Ja kertovat sitten sinulle, kuinka epäreilua on, että heidän hieno tossunsa kastui näkemättä sitä, että sinä seisot polun vierellä puoliksi suohon uponneena.

Ja se tuntuu pahalta. Vaikka sitä ymmärtää, että he eivät todellakaan näe, miten syvällä seisot ja heille se tossun kastuminen on iso juttu. Mutta se tekee sairastamisesta välillä erityisen raskasta. Kun koittaa itse pärjätä sairautensa kanssa ja elää mahdollisimman normaalisti, ja sitten näkee miten pieniä murheita toisilla on. Joskus tekisi mieli huutaa, että mitä yhdestä tossusta, mä en näe mun housujani! Ja silti harva pitkään sairastanut niin tekee. He ovat oppineet asioita, joita tossun kastanut ei.

Siksi vertaistuki on tärkeää sairastamisen kaikissa vaiheissa. Sitä tarvitaan, kun sairaus on uusi ja pää täynnä epätoivoa ja kysymyksiä. Sitä tarvitaan, kun sairaus muuttaa elämää ja käy mielessä ettei kenelläkään muulla ole tällaista. Ja sitä tarvitaan, kun vuosien sairastamisen jälkeen ajatusmaailma on muuttunut ja katselee maailmaa erilaisten lasien läpi kuin moni muu. Vertainen tietää mistä puhut ja vertaisen kanssa voi vähän tuuletella päätään, jotta jaksaa taas sitä omaa arkeaan.

 

C-ANPROM/FI/IBDD/0254
10/2022