Simo
Yhä useampi sairastaa IBD:tä, ja en tiedä mitä mieltä siitä olen
28.01.2021
Minusta on tuntunut, että en tunne yhdistyksen suoliyhteisön ulkopuolelta oikein ketään, joka jakaisi ripulointidiagnoosin kanssani. Tulehduksesta suolessa kipuilee kuitenkin noin 50 000 suomalaista. Siis prosentti väestöstä. Silloin luulisi, että neljästäsadasta Facebook-kaveristani ainakin neljä käy samannimisellä poliklinikalla. Viime aikoina tilanne on kuitenkin kääntynyt kohti huonompaa. Ja samalla parempaa.
Tuttavani ja tuttavan tuttavani ovat nyt ryhtyneet joihinkin laajamittaisiin IBD-diagnoositalkoisiin. Ympärilläni ihmiset ovat alkaneet saamaan lähetteitä tähystyksiin ja koepalatuloksia odotellessa lääkäreiden perstuntumadiagnooseja orastaviin suolivaivoihin.
On toki ikävää, että ihmiset ympärilläni alkavat sairastella kroonisia suolitulehduksia. Nuoren ihmisen maailma menee kertaheitolla hetkeksi sekaisin, kun opiskelun, työnteon ja rilluttelun kylkeen tuleekin kymmenisen kertaa itsestään muistuttava, krooninen kakkahätä. Toisaalta taas olen salaisesti hieman onnellinen, että jo valmiiksi kirjava joukko vessantarpeisia laajenee. Mitä enemmän diagnooseja, sitä paremmat olot ja oikeudet sairastavilla on työelämässä, koulumaailmassa ja ihan perinteisessä vessanmetsästyksessä. Myös vertaistuki ja näkyvyys vahvistuvat suolitovereiden määrän lisääntyessä.
En tietenkään toivo, että kukaan saisi IBD-diagnoosia. En toivoisi tätä pahimmalle vihamiehellenikään, jos sellainen olisi. Silti saan pienen ilonkipinän aina, kun luen Iltalehdestä jonkun julkkiksen sairastavan suolisairautta. Viimeisimpänä vessakopista tuli ulos aitajuoksija Elmo Lakka (kuva 1). Lakan, Teemu Ramstedtin ja muiden tiedotusvälineitä kiinnostavien julkkisten puhjenneet sairaudet ovat näkyvyydelle kuin polttoainetta. Näkyvyys taas on kuin valuuttaa, jolla ostetaan oikeuksia vähemmän vaikeaan arkeen.
Sairastavien määrä alkaa kuitenkin samalla soitella hälytyskelloja, sillä jotain länsimaalaiset tekevät päin soivaa hanuria. Korkealla elintasolla on selkeästi jokin merkitys, sillä kolmannessa maailmassa perärööreihin tähystellään huomattavasti vähemmän kuin meillä.
Sairastavien määrän kasvu on minulle tunneparadoksi, josta tunnistan sekä riemua että kauhua. Iloitsen siitä, että IBD näkyy paremmin kuin koskaan ennen ja saan kuplaani koko ajan uusia ihmisiä, joiden kanssa jauhaa skeidasta. Samalla koen pelonsekaista huolta yhteiskunnasta, jonka yhä useampi jäsen kärsii suolistovaivoista ja joka kohta joutuu investoimaan satoihin uusiin tähystimiin. Sammuttelen myös sisälläni aina pientä kiukunkipinää, kun julkimot kävelevät kameroiden eteen ja toimittajat nauhurit kuumana taltioivat päivittelyä, miten monta meitä parantumattomasti sairastavia raukkoja on. Niin kuin se olisi jokin uusi asia. Lisäksi mietin ahdistuksena soikeana, riittääkö meillä kohta enää vessat, jos joka toinen vetelee jonon perältä ohituskaistalle Vessapassillla?
Aitajuoksija Elmo Lakka tuli ulos vessankopista.
