Nina Eriksson

Ajatuksia tähystyksestä

29.09.2015

Pelkoa, inhoa, häpeää, välttämätöntä pahaa. Sinä: Niinpä? Minä: Niinkö?

En muista tavanneeni montaa potilasta, joka tulisi jännittämättä ja/tai pelkäämättä ainakaan ensimmäiseen tähystykseensä. Toki ikä, aiempien sairauksien vaatimat tutkimukset ja hoidot ja monet muut elämässä vastaan tulleet asiat tekevät ajatuksen tähystyksestä joillekin helpommaksi. Toisille taas pelko ja paniikki tutkimushuoneen ovella saa kyynelet silmiin ja kädet vapisemaan. Monelle tähystys on ensimmäinen koskaan tehty lääketieteellinen tutkimus neuvolan stetoskooppia ja ehkä lapsuuden korvalamppua lukuun ottamatta.

Netistä luetut kauhutarinat voittavat kaikki loistavankin hoitajan antamat ennakkotiedot tutkimuksesta. Kunpa nettiin kirjoittaisivat yhtä paljon ne, joille kaikki on sujunut vaivatta tai ainakin ok, kuin se vähemmistö, jolle tutkimus on ollut haastava. Vaan niinhän se on, että suurin osa ihmisistä käy hammaslääkärissä ilman hirveitä tuskia ja maailmassa synnytetään valtaosa lapsista ilman ylitsepääsemättömiä kipuja, mutta jokainen on kuullut irtirevityistä, lähes puolet päästä samalla kiskotuista viisaudenhampaista ja kammottavista tuskista ylipitkissä synnytyksissä. Nämäkin ovat varmasti oikeita kokemuksia, mutta onneksi vain hyvin harvoin. Ja lisäksi nykyään on monia tapoja helpottaa tähystystä niin ennen toimenpidettä, sen aikana kuin sen jälkeenkin.

Suurin osa tulehduksellisista suolisairauksista diagnosoidaan ja hoidetaan julkisen terveydenhuollon toimipisteissä. Samoissa paikoissa tehdään tähystyksiä myös monista muista syistä ja tietämykseni mukaan resurssit ovat rajalliset muuallakin kuin omalla työpaikallani. Siitä huolimatta yritämme tarjota aikaa ohjaukseen niille, jotka sitä tarvitsevat.

Tähystys voi tuntua ällöttävältä jo pelkkänä ajatuksena. Pyllyreikä, peräsuoli tai uloste ei kuulu ajoittainkaan kahvipöytäkeskusteluun juuri muualla kuin gastroenterologian poliklinikalla. Jo ulostaminen julkisessa WC:ssä saattaa tuntua häpeälliseltä syntyvien äänien, pierujen ja plötsähdysten vuoksi. Ja mitä sitten, jos syntyy hajuja ja seuraava odottaja on jo ovella! Isotätini eivät muuten puhuneet edes alushousuista vaan nimettömistä. Ja nyt joku vieras on työntämässä jotain takapuoleen, paikkaan, johon ehkä ei ole koskenut kukaan muu sen jälkeen, kun on oppinut itse pyyhkimään joskus ennen kouluunmenoa.

Voisinko helpottaa tätä ennakkohäpeää ja arkuutta kertomalla, mitä itse lääkärinä ajattelen jokapäiväisistä ohut-paksusuolen tähystyksistä (ileocolonoskopioista)? Toivottavasti. Ihmisessä on onteloita ja putkia: nenä, korvat, suu ja siitä eteenpäin ylempi ruoansulatuskanava, nielu, henkitorvi, virtsaputki, emätin, peräsuoli ja siitä ylöspäin alempi ruoansulatuskanava. Lääkärit tähystävät näitä kaikkia. Niissä on mielenkiintoinen limakalvo ja etenkin paksusuoli on tyhjennyksen jälkeen puhdas ja hajuton. (Tämä onkin se asia, johon potilas voi vaikuttaa ja kirjoitan siitä myöhemmin.)

Minulle ileocolonoskopiassa on kolme asiaa yhdessä ja erikseen. Ensinnäkin peräaukko, peräsuoli, paksusuoli ja ohutsuoli ovat tutkimuksen kohteena olevia elimiä, jotka näen joko terveinä tai niissä on sairaus, jota ryhdyn potilaan kanssa hoitamaan. Suoli on yksi elimistön osa, jonka rakenne, toiminta ja sairaudet ovat työtäni. Se siitä eikä sen enempää. Toiseksi sitten vastaus usein kuulemaani tokaisuun: ”Olette tekin ammatin valinneet!” Kyseessähän on play station-ajan unelma-ammatti! Kädessäni on ohjaimet ja tv-ruudulta seuraan tähystimen kulkua. Pelkkänä teknisenä suorituksena tähystäminen on mielestäni haasteellista, mielenkiintoista ja mukavaa ja siinä voi kehittyä koko ajan taitavammaksi. Onneksi gastroenterologin työ on kuitenkin muutakin kuin ”pelaamista”. Suurimmassa roolissa tähystyksessä on potilas kaikkine huolineen, pelkoineen, tuntemuksineen, vaivoineen, mutta aika usein myös kesälomakuulumisineen, eläkkeellejäämis- tai opiskelupaikkauutisineen ja mielipiteineen politiikasta, urheilusta tai marjasadosta. Tutkimuksen aikana ehtii usein jutella. Yksikään tutkimus ei ole mielestäni onnistunut, jos lääkäri pelaa vain suolistonimistä videopeliä. Potilaani epämiellyttävä olo, henkinen tai fyysinen, tuntuu pahalta myös minusta ja toimenpiteeseen osallistuvista hoitajista. Minä pidän tutkimusta onnistuneena, jos saavutetun määränpään ja otettujen näytteiden lisäksi olemme tehneet sen yhdessä potilaan kanssa ja käyttäneet kaikki käytössämme olevat keinot hänen tuntemustensa eteen. Kirjoitan myöhemmin oman työryhmäni konsteista, joilla toivottavasti saamme tähystyksen jälkeen mahdollisimman usein kuulla seuraavanlaisia potilaskommentteja: ”kiitos nyt kuitenkin”, ”ei se niin paha ollut kuin mä pelkäsin”, ”ihan turhaan mä pelkäsin siitä asti, kun sain kutsukirjeen”, ”tässäks tää oli”, ”kiitos, te olitte tosi kivoja”, ”emmä tähän joka päivä tulis, mutta kyllä mä tuun, kun tarttee”.