Nina Eriksson

Lomalla itsestäni

02.08.2016

Kesälomalla! Näin lukee aina jonkun liikkeen ovessa tähän aikaan vuodesta. Yritän parhaani mukaan laittaa tuollaisen lapun myös omien aivojeni ovelle loman alkaessa. Yritän unohtaa kirjoitettavat tekstit ja lausunnot, tarkistettavat vastaukset, lähetettävät lähetteet sekä potilaani. Helppoa se ei ole.

Ensimmäisellä lomaviikolla erilaisia työhön liittyviä asioita pulpahtelee jostain syvistä aivopoimuista tajuntaan niin, että joskus on pakko tarttua puhelimeen ja hoitaa kesken jäänyt asia. Ajatukset eksyvät myös kollegan hoidettavaksi jääneeseen akuuttiin potilastapaukseen. Onneksi maalisuti heiluu, rikkaruohot irtoavat maasta, lenkkitossut liikkuvat ja airot natisevat. Pakotan ainakin fyysisen minäni ottamaan täydellä teholla lomaa työarjen asennoista.

Toisella viikolla tilanne muuttuu. Aika iltanuotiolla ja -saunassa alkaa pidentyä ilman, että pilaan muiden tunnelmaa jatkuvalla haukottelulla ja aamu-unetkin saattavat kestää tunnin pidempään. Aamutorkku perheeni kärsii vähemmän linnunlaulun aikaisesta kolistelustani. Jopa toimeton makoilu laiturilla, nukkuvan järven rannalla, saattaa jo onnistua lyhyen hetkisen mitään ajattelematta. Päivän mittaan on kuitenkin yhä tohellettava. Mielen lepo vaatii vielä ruumiin peitetoimintaa. En kuitenkaan enää kirjoita päivän tehtävälistoja.

Kolmas viikko. Makoilemme auringossa ihanan lämpimällä ja mukavasti pienestäkin liikkeestä hieman keinahtavalla trampoliinilla keskellä päivää ja nukahdan. Olen lomalla – lomalla kuluneiden ja tulevien kuukausien töistä, tehtävistä ja haasteista, itsestäni, potilaistani ja työtovereistani. Eilisen päivän tiskit voi tiskata huomenna, saunavedet kantaa hissun kissun ämpäri kerrallaan ylipainavan saavin raahaamisen sijaan. Mökkikylän harrastajateatterin perinteinen kesänäytelmä kirvoittaa räkättävän naurun. Helsinkiläiset askeleeni ovat hidastuneet enkä muista ottaa kännykkää mukaan soutuveneeseen. Istun jakkaralla ja katselen, kun mieheni valelee hunajakatajanmarjavettä vanhan kaivonrenkaan sisällä palavassa nuotiossa loimuttuvan lohen pintaan. Katselen tulta eikä mitään muuta tunnu tapahtuvan. Tee pääsi jäähtymään mukissa eikä kirjan sivu jouda kääntymään.

Neljännellä viikolla huomaan, etten ole ihan varma siitä, onko maanantai vai tiistai. Jostain hiipuu mieleen ajatus, että pitäisi tietää. Yritän vain vilkaista aivojeni kalenteriosuuteen, mutta pintaan räjähtää tieto jäljellä olevien lomapäivien määrästä. Yritän painaa alas pakkomielteisen ajatuksen siitä, että on pakko nauttia viimeisistä lomapäivistä. Yritän pysyä kolmannen viikon tunnelmassa, jossa kelloa ei ollut. Muutaman päivän se ehkä onnistuu. Sitten annan periksi. Ehkä se on hyväkin. Palaan pikku hiljaa arkeen. Työminä alkaa taas muodostua. Soutaisiko joku rinnallani, kun uin järven yli? Onneksi tuulee. On keskityttävä ajattelemaan miten hengittää, ettei hauko vettä suuhun. Rannassa kuitenkin kysyn: ”Kauanko meni?” Kun lähden juoksemaan järven ympäri, kytken itseni pulssimittariin. Ravistellaanko tuvan matot?

Toivottavasti sinäkin pystyit unohtamaan lääkärisi ja sairautesi ja olemaan lomalla sairaudestasi, edes lyhyen kesäisen tovin.