Marja Lohman

Sopeutumista

08.08.2017

Elämässä tulee eteen monenlaista. Meiltä ei aina kysytä. Asioita tapahtuu, hyviä ja huonoja, eikä kaikkea voi hallita, vaikka miten söisi vitamiineja ja kävisi kuntosalilla ja ajattelisi positiivisesti.

Miinuksen puolelle menevät kivut ja kolotukset, joita tulee vastaan tuon tuosta. Osa vaivoista menee ohi itsestään, osaan tarvitaan lääketieteen apua. Harvaan vaivaan on yhtä ihmepilleriä tai ihmenappulaa, joka veisi oireet heti pois. Muutama päivä on usein kärvisteltävä ja yleensä sen jaksaakin.

Mutta eri asia on, kun sairastuu krooniseen, vakavaankin sairauteen. Se vaatii psyykkisiä resursseja aivan toisella tavalla. Erityisesti nuorella iällä sairastuminen voi olla pysäyttävää.

Krooninen tarkoittaa pitkäaikaista, pysyvää. Ensin olet terve, toimiva kansalainen. Sitten yhtäkkiä on diagnoosi, oletkin potilas. Käytännön ongelmia: kipuja, huonokuntoisuutta, poliklinikkakäyntejä, sairaalahoitoa. Koliittien kyseessä ollessa olet oireitten vanki, vaikka et osastohoidossa olisikaan. Normaali elämä ja toimintakyky ovat mahdottomia jatkuvan suolisto-oireilun vuoksi. Mietit, mitä voit tehdä, missä liikkua, miten saat tärkeät asiat hoidettua, kun ensin on aina etsittävä WC-kyltti. Kun aktiivivaihe on hoidettu, on yleensä kuitenkin käytettävä lääkitystä ja oltava seurannassa. Sairaudesta muistutetaan näin joka päivä.

Käytännön ongelmien ohella monelle sairastuneelle tuo suurta rasitusta elämään sairastumisen aiheuttama psyykkinen kuormitus. Että on sairastunut ja sairas. Sairauden leima voi olla aivan identiteettikysymys. Kuka olen nyt? Olenko sama ihminen kuin ennen sairastumista? Olenko nyt jotenkin vajavainen? Arvoton? Joillekin sairaus voi tuottaa suuren pettymyksen koko elämää kohtaan tai sen voi kokea tappiona tai häpeänä. Erityisesti nykyään, kun onnistuneen elämän ja onnellisuuden mittarina esitetään täydellisyyttä. Kontrollin kaikkineen pitäisi olla omissa käsissä. Sairaus ei sovi siihen formaattiin.

Sairastuminen ja diagnoosin asettaminen tulevat usein yllätyksenä ja aiheuttavat jonkin asteisen shokkireaktion. Alkuun negatiiviset ajatukset myllertävät mielessä edestakaisin. Niin kuuluukin olla. Asiat on käytävä läpi ja löydettävä uusi tasapaino uusien faktojen pohjalta. Eri ihmisillä tuo sopeutumisvaihe on erilainen. Erimittainen ja painotukset erilaiset. Joku hahmottaa uuden tilanteen ja sopeutuu nopeasti: sairaudetkin kuuluvat elämään, näillä korteilla on mentävä ja mennään. Joittenkin on kuljettava läpi pitkät ja kiviset polut ja joskus masennusvaiheetkin ennen kuin elämä alkaa taas sujua normaalisti.

Sopeutumiseen vaikuttavat monet persoonallisuustekijät ja aiemmat elämänkokemukset, tietysti myös sairauden vaikeusaste. Lievä koliitti on yleensä eri asia kuin vaikeaoireinen tauti. Vaikka aina ei kuitenkaan ole kyse oireitten vaikeudesta, vaan sairastumisen syvemmästä merkityksestä. Lieväkin tauti on krooninen ja voi mietityttää ja toisaalta joskus ihmettelee valoisaa suhtautumista asioihin, vaikka sairaus fyysisesti on hyvinkin raskas. Sopeutumisessakin olemme ja saamme olla erilaisia. Tämä tulee meidän ammattilaistenkin muistaa ja osata ottaa huomioon.

Aikansa vie, että ajatukseen aina mukana kulkevasta, ajoittain ehkä hankaluuksia aiheuttavasta sairaudesta tottuu. Kannattaa olla avoin ajatuksilleen, antaa niiden tulla ja työstäytyä. Ehdottomasti kannattaa jutella. Läheisilleen, hoitajalle, lääkärille. Puhuessa asiat usein muotoutuvat mittasuhteiltaan ja asiakysymyksiltäänkin omille paikoilleen. Jos ajatusvyyhdit ovat menneet kovin solmuisiksi tai käyneet raskaiksi, voi apua löytyä psykologilta tai sopeutumiskursseilta. Yksin ei tarvitse tässäkään kulkea.