Suvi
Erilainen normaali
22.04.2021
Minut operoitiin jälleen kerran. En tiedä, kuinka monennen kerran. Jotain 10 ja 20 väliltä, vähän riippuu miten laskee. Viides samanlainen komplikaatioiden siivousoperaatio. Tuttu juttu. Jotkut ajattelevat että kaikkeen tottuu. Ehkä. Tiettyyn pisteeseen asti.
Mutta ainakin itsellä siinä kohtaa kun kärrätään leikkuriin, alkaa ahdistus kasvaa. Ja kun pääsee siihen pöydälle asti, tulee mieleen ne ihan kaikki aiemmat operaatiot. Onnistumiset ja huono-onniset kerrat. Tapahtumat ja pelot.
Siinä maatessa on aina lukuisten toimenpiteiden kohde ennen kuin päästävät uneen. Pitää pysyä skarppina, kun kysellään listalta tärkeitä tietoja läpi. Pitää muistaa sopimattomat lääkkeet, epäonniset heräämiset ja mahdolliset vastareaktiot siihen ja tähän. Ne minuutit tuntuvat tunneilta.
Viimeisimmässä operaatiossa minulla oli onni saada mukaan opiskelija, joka tuli osastolta mukaan vain katsomaan, ei osallistumaan. Annoin hänelle luvan tulla. Yhdellä ehdolla: hänen tuli pitää minua kädestä kiinni leikkaussalissa.
Pyyntöni oli ilmeisen outo, eikä hän sitten sitä osannut toteuttaa, kun olimme salissa. Ehkä tilanne oli hänelle uusi ja jännittävä. Enkä toimenpiteiden keskellä osannut sitä edes pyytää. Kunnes eräs kokeneempi salihoitaja käskytti tätä sivussa seissyttä opiskelijaa ottamaan minua kädestä kiinni. Olin tunnemyrskyn tai paniikkikohtauksen rajamailla siinä kohtaa. Mutta se ihmisen käsi minun kädessäni toi juuri sen verran inhimillisyyttä ja lämpöä tilanteeseen, että pystyin keskittymään siihen ja rauhoituin.
Pieni asia, mutta valtavan suuri juuri siinä kohtaa. Tuli mieleen edellinen vastaava kerta. Siitä on jo vuosia. Tehtävä operaatio oli suuri ja olin todella heikkona. Pelotti. Joku salissa ollut hoitaja pysähtyi ja otti kädestäni kiinni. Eikä päästänyt irti ennen kuin olin nukahtanut.
Jälkikäteen harmittelin, etten pystynyt häntä kiittämään. Joten kun tästä viimeisimmästä heräsin, kirjoitin hoitajaopiskelijalle kirjeen. Kiitin ja kerroin miten suuri merkitys sillä kädellä oli tilanteessa ollut. Tilanne, joka kuitenkin on minun normaalini. Leikkurissa, jossa olen käynyt lukuisia kertoja ja jossa kirurgina on tuttu ihminen. Silti mikään kokemus ei korvaa inhimillistä lämpöä ja kosketusta.
Toimenpide oli taas onnistunut ja palasin arkeeni. Jälkikäteen kirurgi soitti ja juteltiin. Yhdessä päädyttiin siihen, että mitään korjaavaa tilanteeseen ei varsinaisesti ole ja koska nämä tehtävät ”siivoukset” ovat suhteellisen helppoja, tehdään niitä vastakin. Tai siis toivotaan, ettei tarvitse tehdä, mutta tehdään kun on tarve. Kevät- ja syyssiivot. Ihan normaalia siis.
C-ANPROM/FI/IBDD/0135
04/2021
