Simo
IBD:n pieniä iloja
09.05.2019
Nyt voi kuulostaa omituiselta, mutta sairauteni aikana on ollut hetkiä, kun olen nauttinut IBD:stä. Tämä ei nyt ole mikään sadomasokismin tunnustus, vaan ennemminkin sekoitus positiivisten tuntemusten tunnistamista ja ajankultaamaa muistoa. Olen nyt elänyt Pohjanmaan kaltaista tasapaksua elämää terveyden saralla (kop kop) kolmisen vuotta ja muistan j-pussileikkausta edeltävästä ajasta lähinnä vain positiivisia muistoja. Tai sitten näen negatiivisista asioista positiiviset puolet. Kummin vain, olen käsitellyt nyt tuota tunnetta jo pitkään ja tullut siihen tulokseen, että olen onnellinen siitä, että sairastuin.
Ennen kuin lopetat lukemisen ja tuomitset kirjoittamani tyhjäksi hutuksi, kuuntele hetki. Ensimmäinen kunnon kosketukseni IBD:hen oli ensimmäinen tähystykseni. Silloin taisi tuntua ikävältä maata kylkiasennossa tutkimuspöydällä polvet suussa ja metrin verran Olympuksen kameraa paksusuolessa, mutta nyt ajattelen vain saamani tähystyslähetteen nopeutta ja hoidon tasoa. Sekä jälkeenpäin tyttöystävältäni saamaa halausta. Seuraava muistikuva on Pietarin metrosta. Otin aamulla uutta lääkettä, josta tuli sopivasti metron ovien sulkeutuessa aivan jäätävä olo. Valuin kylmää hikeä ja tunsin voivani antaa aamulla syömäni pelmenit ylen. Mukana oli lauma kavereitani, jotka pitivät tajunnantasostani huolta ja tsemppasivat aina pysäkille asti. He tajusivat oloni olevan todella heikko ja pysyivät tukenani. Enkä muuten edes laatannut. No entäs sitten biologiset lääkkeet? Nehän tiputetaan suoneen sairaalalla. Kenellä siellä kivaa voi olla? No minulla. Oli mukavaa saada istua mukavassa tuolissa ja odotella, kun tuo yhteiskunnalle hävyttömän kallis nestemäinen kulta valuu suoneeni. Session jälkeen Siun Sotella oli tapana tarjota kanta-asiakkaalleen kahvit ja leivät. Leikkauskaan ei ollut loppujen lopuksi pelkkää Via Dolorosaa. Vaikka olin operaation jälkeen aivan sirpaleina, näin tuon puolentoista kuukauden jakson lomana hektisestä arjestani. Sain olla suhteellisen rauhassa, eteeni kannettiin ruoka ja pääsin kärryille yhteiskunnan tilasta loputtomien YLE-uutisten ansiosta. Näiden elämysten lisäksi en olisi ehkä koskaan ryhtynyt vapaaehtoistyöhön ja tavannut sen myötä upeita ihmisiä.
Onnellisuuteni IBD:hen sairastumisestani tulee noista pienistä ei-niin-ikävistä muistoista. Nuo pienet hetket eivät olisi todennäköisesti läheskään yhtä mieltä ylentäviä, mikäli kontrastina ei olisi tuota sairauden tuomaa synkkyyttä. Ja nuo pienet hetket, ne minä muistan paremmin kuin päättymättömät hetket vessassa, kivut vatsassa ja sairaalan laskut postilaatikossa.
Taidan nyt siis tarkoittaa, että pitkäaikaissairauksissa on joskus myös pieniä hyviä hetkiä. Suurimmalle osalle se on pelkkää kärsimystä, joka eristää sosiaalisesta työ- ja kouluelämästä pitkiksi ajoiksi. Mutta jos näet edes pienen valonpilkahduksen, tartu siihen kiinni niin saakelin lujasti ja elä se kuin se olisi viimeinen. Pienet valonpilkahdukset, ne kai auttavat ihmistä punnertamaan tuon mieltä ja ruumista syövän sairauden läpi edes parempaan oloon. Ne ja läheisten tuki.
