Reunapaikka -Blogi Niko

Niko

Jakso 1, Punainen pönttö ja sinkki

19.05.2022

Olo on kuin Vatasen kartanlukijalla. Jokainen reitti pitää suunnitella hyvin ja huolehtia aikataulujen jous-tosta eri pisteissä. Koskaan ei tiedä, mitä haasteita ympäristö tarjoaa. Onko vessoissa jonoja, kauanko vatsa kouristelee ja miten ehtii syömään. Jos töiden välissä ehtii juomaan vain kahvit, tietää se tuskaista ajomat-kaa takaisin. Olin vielä tietämätön tulehduksesta, joka hyökkäsi raskain asein suoleni seinämiin. Olin mies, joka teki stressaavaa työtä ja jonka elintavat oikein huusivat Herra Crohnia asumaan luokseen.

Lumen eri olomuotoja tarkoittavia sanoja on suomen kielessä kymmeniä. Esimerkiksi puuteri, loska ja riite, mutta uloste on joko löysää tai kiinteää. Sitten on tietysti, ripuli mutta sillä viitataan usein väliaikaiseen sai-rauteen.

Itse tunnistan kymmeniä eri ulosteen olomuotoja, joista osa on hemoglobiinin punaisella värjätty. Opin myös, että ulosteeseen sekoittunut veri jää pönttöön kiinni kuin purkka tukkaan. Ja sen, että veden käyttö paperin sijasta on vaihtoehto kivulle ja hajulle. Useimpiin asioihin ihminen tottuu, oppii elämään niiden kanssa. Varsinkin jos asia yhtään tuntuu heikkoudelta ja nololta. Kuka meistä haluaa olla heikko ja tuntea olevansa matkustaja omassa elämässä? Opin toimimaan suoleni kanssa samoin kuin sään kanssa. Varau-tumalla, valmistautumalla ja hyväksymällä itseni. Hotellien aamiaisia. Satoja, tuttu kuvio. Juomat, lämpimät, leivät, kasvikset ja jogurtti. Syömisen aikana uutiset ja reitin varmistelua lähimpään vessaan. Pisimmät oli metrit huoneen ovelle aamiaisen jälkeen. Onneksi avain aina toimi.

Vuosi oli 2009, ripulini julisti jo ikuista joulua ja Neuvostoajan voittoa. Olin tavannut kolme lääkäriä, jotka olivat tutkineet minusta kaiken muun paitsi vatsan. Tulehdusarvot tulivat tutuiksi kuin akun kesto puheli-messa. Suolen toimintaani oli tullut uusi vivahde; kipu joka toi harson silmieni eteen. Päivän parhaita hetkiä oli vesihuuhtelu ja paksu kerros sinkkivoidetta. Istuin junassa matkalla kotiin. En enää tiennyt, oliko minulla tarve mennä vessaan vai ei. Olin tunnoton kivusta navasta alaspäin. Jalat toimivat, mutta en tuntenut niitä.

Tuskainen – silloin opin, mitä se tarkoittaa. Se tarkoittaa kylmää hikeä, joka syntyy pakokauhun aiheutta-masta kivusta, ja jota ei pysty selittämään edes itselleen. Se ei ole menossa pois, vaan huutaa kuin itkuhäly-tin yöllä. Soitan lääkäriasemalle, taas uudelleen. Gastroenterologiaa en vielä tuntenut. Sen kuullessani se muistutti hupaisasti hyvää illallista. Edelliset lääkärit olivat olleet selvästi vaivaantuneita, kun olivat tutkineet takapuoltani. Eivät selvästi tienneet mitä etsiä, mutta tämä lääkäri tiesi. Katsoi silmiini ja sanoi, että sinä lähdet nyt sairaalaan. Heti. Ja pakkaat kassiin tarpeita pidemmäksi ajaksi. Tulehdusarvot olivat kiivenneet asteikon yläpäähän ja se tuntui joka askeleella. Kävelin kuin suossa vieläkään ymmärtämättä, mikä vaivani on.

Hassua kyllä mieleni kirkastuu aina, kun tilanne muuttuu sietämättömäksi. Kassia pakatessa en miettinyt kuolemaa, en sairautta vaan sitä, että hoidetaan tämä pois alta ja palataan takaisin normaaliin. Kun kuu-kausien päästä purin sairaalakassini, oli normaali muuttunut. Ja minun pitäisi muuttua myös.

Seuraava jakso. 2. kuukasvot ja rimppakintut

C-ANPROM/FI/IBDD/0246
04/2022