Simo

Juoksujalkaa IBD:tä karkuun

06.09.2018

IBD ja urheilu

Jos juostut kilometrit tai kulutetut kalorit voisi realisoida rahaksi, valitsisin päivätyöni sijasta mieluummin tunnin kössiä. Liikunta on minulle tapa irrottautua arjesta, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin. Samalla tapaa kavereitaan ja näkee muutakin kuin neljä seinää joko kotona tai työpaikalla.

Muistan lukeneeni jostain, että hyvän yleiskunnon omaava IBD-potilas kestää sairauden pahenemisvaiheet paremmin. Se käy ihan järkeen. Hyvällä peruskunnolla saa aikaan terveenäkin enemmän kuin huonolla. Ja liikunnalla ehkäisee näppärästi osteoporoosia ja masennusta. Mutta mitäs sitten, kun ei yksinkertaisesti jaksa liikkua? Hemoglobiinin raapiessa anemian portteja voi kävely kouluunkin tuntua maratonilta. Jotkut lääkkeetkin omaavat sellaisia sivuvaikutuksia, että liikuntasuoritus tuntuu melko toissijaiselta. Tunnollisimmat ottavat liikkeelle lähtemisestä jopa stressiä ja potevat huonoa omatuntoa jalkapäivän skippaamisesta.

Pelaan vaihtelevissa määrin tennistä ja sulkapalloa. Juoksen myös jonkun verran, mutta se nyt on oikeastaan mielekästä vain kesällä. Yritin itse sairastuttuani vakuuttaa IBD-hoitajalle olevani ”ihan kunnossa” liikkumalla samaa tahtia kuin terveenä. Eihän suomalainen mies nyt heikkouksiaan voi myöntää. Ja niin teinkin. Jonkin aikaa. Lopulta oli pakko antaa omalle keholle myönnytyksiä ja laittaa mukavuus etusijalle. Olin välillä kuin viisi yövuoroa putkeen tehnyt sairaanhoitaja sairastaessani pahimmillani. Löysin itseni tilanteesta, jossa tarvittiin sitä hyvää yleiskuntoa jo pelkästään selviytymiseen. Siinä pisteessä cooper-tuloksen parantaminen tai penikkataudin hankkiminen oli jätettävä myöhemmäksi. Tein tavoitteellisesta liikkumisesta enemmän mukavaa puuhastelua. Pudotin tehoja järkeviin lukemiin ja yritin vain nauttia siitä mitä tein. Välillä joutui pyytämään keskellä sulismatsia aikalisän ja pohtimaan hetken pelistrategiaa vessan puolella. J-pussileikkauksesta toivuttuani aloitin liikkumisen todella varovasti kävelyillä ja pienillä painoilla. Siitä sitten pikkuhiljaa taas ylöspäin.

En ole mikään liikunta-alan ammattilainen tai sm-tason urheilija, mutta kokemuksieni perusteella uskon, että pitkäaikaissairaan ei tarvitse hiihtää kuin Juha Mieto. Peruskunnon ylläpitoon riittää kävely tai pyöräily paikasta A paikkaan B. Kunnon nostaminen vaatii jo sitten kahvakuulan kaivamista välinekaapista. Liikunnassa tärkeä elementti on sen mielekkyys. Mielekkyyteen vaikuttaa aika paljon oma jaksamisen taso. Omalle keholle sopiva teho yhdistettynä mielekkääseen liikunnan muotoon on mielestäni se avain hyvään peruskuntoon.