Suvi

Kiukkuiset hoitajat ja välinpitämättömät lääkärit

16.07.2020

IBD ja vertaistuki

Koronakevät meni itsellä kuten ennenkin: sairastaessa.
Rajoitusten vielä ollessa päällä, jouduin hakeutumaan päivystykseen. Kokemus oli vähintäänkin hämmentävä. Ei ketään missään. Paitsi hoitajia. Tuntui, että heitä käveli käytävillä enemmän kuin potilaita. Pääsin heti petipaikalle, saman tien joku oli vieressä kyselemässä oireita ja kaikki eteni vauhdilla. Hoitajilla oli aikaa, he juttelivat, välillä oli kaksikin sängyn vieressä vitsailemassa. Magneettikuvaukseen pääsin jo alle neljän tunnin sisällä ensiapuun tulosta. Tuntui, että lääkäri oli melkein hermostunut siitä, että niin ”pitkään” venyi kuvaukseen pääsy. Olihan hän ehtinyt siinä ajassa käydä sänkyni vierellä monta kertaa. Kun varmistui, että jään osastolle ja seuraavana päivänä leikataan, sain ensiavussa vielä iltapalaakin. Ensimmäistä kertaa kahteenkymmeneen viiteen vuoteen minulle tarjottiin ensiavussa syötävää! Osastolle päästyäni sain itse valita petipaikan, koska pääosa huoneista oli tyhjinä. Ja jälleen hoitajilla oli minulle aikaa.

Ei mennyt kuin viikko, puhuttiin korona-rajoitusten höllentämisestä ja kerrottiin päivämäärät, jolloin mikäkin rajoitus purettaisiin. Jouduin itse palaamaan uudelleen ensiapuun. Oli kuin olisin tullut eri paikkaan. Kaikkialla ihmisiä, hirveät jonot, sänkyjä käytävillä ja tuimailmeiset hoitajat juoksentelivat ympäriinsä. Pääsin onneksi sänkypaikalle, siihen samaan kuin alle viikko aiemmin. Mutta mikään muu ei ollut samoin. Pari hoitajaa kävi jossain vaiheessa. Kireä lääkäri käväisi lopulta, teki pikaiset tutkimukset ja melkein juoksi pois. Jälleen kerran ”pääsin” kyllä osastolle, mutten sille mille piti, koska siellä en olisi mahtunut edes käytävälle. Missään vaiheessa ei kukaan kysynyt onko nälkä. Hyvä kun ehtivät ylipäätään huomaamaan, enhän ollut se kiireisin potilas.

Jos jälkimmäinen käynti olisi ollut yksi harvoista sairaalakäynneistäni, olisi kokemuksesta jäänyt karvas maku. Olisin varmaankin haukkunut julkisen terveydenhuollon, hoitajat ja lääkärit kaikki kerralla täydellisestä välinpitämättömyydestä. Melkein kaikilla ihmisillä on huonoja hoitokokemuksia, pitkään ja/tai kroonisesti sairastavilla niitä on vielä enemmän. Mieleen jää lääkärit, jotka eivät kuuntele tai tunnu välittävän, tiuskaiseva hoitaja ja epäonnistuneet hoitotoimenpiteet. Ei ole kerta eikä kaksi, kun olen itsekin vannonut etten enää ikinä hoitoon lähde vaikka olisin kuolemassa. Niin kauheita kokemuksia on matkalla kertynyt etten välittäisi muistella.

Olen tietoisesti ottanut nyt toisen asenteen. Haen ”korjaavia” kokemuksia, ja koitan unohtaa ne huonot. Kuten ylläkin kirjoitin, sama paikka voi olla täysin erilainen kahtena eri päivänä. Ja se sama hoitohenkilökunta myös. Vika ei siis välttämättä aina ole henkilökunnassa tai paikassa, vaan päivässä jolloin hoitoon osuu. Totta kai hoitoalallakin on ihmisiä, jotka kerta kaikkiaan ovat väärässä työssä tai muuten tekevät potilaan olosta turhaan hankalan. Mutta niille emme voi mitään. Voit muuttaa vain itseäsi tai suhtautumistasi heihin.

Tuskallisiin kokemuksiin takertuminen syö vain itseä. Joskus niistä yli pääsemiseen voi tarvita ammattiapua ja sitä kannattaa rohkeasti pyytää. Kroonisesti sairaana ja usein hoitoa tarvitsevana kannattaa pyrkiä siihen, että hoitoa ei ainakaan pelkää. Mieluummin osaisi suhtautua siihen mahdollisimman neutraalisti, osana arkea ja tavallista elämää. Jos jokainen hoito ja lääkärissäkäynti aiheuttaa suuren tunnekuohun, tulee sairastavan elämästä kovin raskasta. Toki törkeää käytöstä ei tarvitse suvaita eikä vähättelyyn alistua, mutta niihin ei kannata jäädä kiinni. (Todella törkeästä käytöksestä tai hoitovirheistä kannattaa tehdä ilmoitus.) Ota mieluummin elämän reppuun mukaan sen hoitajan ilme, joka muistutti sinua, ettei aina tarvitse jaksaa tai se lääkäri, joka otti sinut vakavasti ja katsoi silmiin. Muista ne ihmiset, jotka olivat hyviä ja jätä huomiotta ne jotka sinut jättivät huomiotta.
Sairastaminen on jo riittävän raskasta, hoidossa käymisen ei ole pakko olla.