Suvi

Krooninen karanteeni?

30.04.2020

IBD ja vertaistuki

Korona puhuttaa ja nostaa ajatuksia jokaisella. Sairasta ymmärrettävästi pelottaa ja mietityttää, kuuluuko nyt riskiryhmään ja miten tästä ylipäätään selvitään. Monelle ehkä työssäjaksaminen on ollut rajoilla tähänkin asti ja nyt tuntuu ettei jaksa sitäkään vähää. Lääkitys mietityttää tai ehkä sen puute. Pitää harkita ketä ystävistä vielä tapaa, ketkä kuuluvat lähipiiriin, miten usein kävisi ruokakaupassa ja voisiko vielä käydä lenkillä.

Ja sitten on toisenlaisia mietteitä. Sitä lukee ja kuuntelee mediaa ja ympärillä tehtäviä juttuja siitä, miten ”koko maailma pysähtyy, kaikki muuttuu, elämä jää kodin seinien sisäpuolelle”. Kuuntelee, miettii ja ihmettelee. Koska itsellä mikään ei muutu. Kaikki jatkuu kuten ennenkin, paitsi että nyt koko muu maailma tuntuu elävän sinun arkeasi. Ja saat lukea ja kuulla miten kamalaa ja järkyttävää se on. Jotain, mistä ”pitää nyt vaan selvitä” parin viikon tai kuukauden ajan. Lehdet ja nettilinkit ovat täynnä selviytymisvinkkejä, terapeuttien ohjeita ja keittiöpsykologien vinkkejä. Ja itse tätä kaikkea tuntuu seuraavan surun, hämmennyksen ja aaltoilevan ahdistuksen vallassa vähän sivusta. Vaikka välillä tekisi mieli huutaa pää punaisena: ”te puhutte minun arjestani!! Lopettakaa!!”

Kun sairastaa riittävän pitkään ja vakavasti, elämänpiiri kutistuu. Kyvyttömyys käydä töissä vie kaiken mitä työ ihmisille yleensä elämään tuo: työkaverit, työtehtävät, työlounaat, ne raivostuttavat tyky-päivät ja aina liian pienen palkan. Kun kaikki työhön liittyvä on riisuttu, pyrkii tietysti pitämään edes harrastuksista kiinni. Mutta kun sairaus estää osallistumasta sellaisiin, jotka ovat tiettynä kellonaikana tietyssä paikassa, tai jotenkin muuten strukturoituja ja muiden kanssa sovittavia, jää harrastaminenkin lopulta kotona tapahtuvaksi. Ja kun riittävän monta kertaa peruu sovitut jutut ystävien kanssa ja elää vuosia sängyn, wc:n ja sairaalan pirullisessa noidankehässä, jää lopulta ne sinnikkäimmät ystävätkin. Ja kun elämästä on poistettu työ, harrastukset ja ystävät, saa todella pohtia mitä siitä on jäljellä.

Ja sitten tulee maailmanlaajuinen pandemia, joka pakottaa muutkin hetkeksi sinne, missä itse olet ollut vuosia. Joudut kohtaamaan oman elämäsi sellaisena, miten muut sen näkevät ja kokevat. Kaikki elämästäsi hiljaa hävinneet asiat poistuvat kaikilta muiltakin yhtäkkiä ja alat itsekin miettimään niitäkin asioita, joita et ehkä ole halunnut ajatella enää aikoihin. Ihminen kun kyllä keksii selviytymismekanismeja jaksaakseen omaa arkeaan. Varsinkin jos elämä kutistuu hiljalleen. Eihän se asioita tee välttämättä sen helpommaksi, mutta niitä ei joudu miettimään kaikkia yhtä aikaa eikä joka päivä. Ja sitten ne nostetaan kasvojen eteen kuin suuri peili, etkä pääsekään elämääsi ja sen rajoitteita karkuun. Ja saat kuulla mitä muut ajattelevat elämästä, jota olet tahtomattasi elänyt jo pitkään.

Toki kroonikolla on se etu, että mikään ei lopu yhtäkkiä ja olet ehkä jo vuosia käynyt itsesi kanssa keskusteluja siitä, miten selviät työn menettämisestä, harrastusten loppumisesta. Olet keksinyt vaihtoehtoisia arjen rytmittäjiä. Parhaimmillaan olet eläkeläinen, jolloin tässä tilanteessa et joudu myöskään pelkäämään toimeentulosi menettämistä. Olet siis tavallaan kuitenkin onnekas. Kunnes pandemia hiipuu ja muut palaavat omiin touhuihinsa, töihin ja harrastuksiin, ja sinä jäät sinne, missä olit ennen karanteeniakin. Ennustan, että silloin peili eteesi palaa. Ja silloin katsot sinne taas. Ja selviät, kuten tähänkin asti. Sillä kaikesta huolimatta olet vahva. Ja vahvuutta on olla välillä heikko, selvittää ajatuksiaan, ja jatkaa.