Simo

Leikattua IBD:tä

29.11.2018

IBD ja vertaistukiIBD ja ystävät

J-pussi-leikkauksestani on kulunut nyt puolitoista vuotta. Elämäni paras rasti ruutuun paransi elämän laatua 120 % ja antoi melkoisen hämärän rajamaa-kokemuksen. Vaikka toipuminen kesti tovin ja arpi vatsassa näkyy Lieksaan asti, en palaisi vanhaan 20 kertaa päivässä vessaan- rytmiin mistään hinnasta. Haluan nyt kertoa oman kellontarkan kokemukseni, jotta leikkausta odottavat voivat hieman kurkkia tulevaan ja lievittää jännitystään.

Vuosi on 2016, tammikuun 28. päivä. Herään 5.45. En keitä tapani mukaan kahvia ja paahda kahta paahtoleipää, sillä tunnin päästä olen jo odotushuoneessa odottamassa elämäni yhtä jännittävintä tapahtumaa. Tänään koen jotain elämystä suurempaa. Tänään minulle tehdään elämäni ensimmäinen leikkaus.

Laitan takin niskaan ja talsin aamuhämärässä kohti Joensuun keskussairaalaa. Miks ei vielä jännitä? Repussa on muutamat bokserit ja sukat, tabletti, laturi, dödö, hammasharja ja Juha Vuorisen Veljekset Vaselin. Tänään kävelen, sillä tiedän kotimatkan tapahtuvan joko autolla tai sunnuntaiaamuisten tanssiravintolasta palaavien haparoivalla askeleella. Pihassa vastaan vielä isän kannustusviestiin. Vaikka Tikkarinteelle normaalisti eksyy jo sisääntuloaulassa, tiedän tänään tasan tarkkaan mihin huoneeseen talsin. Vain viikkoa aiemmin kävin palaverin kirurgin kanssa, joka sympaattisesti selvensi tulevan j-pussi-operaation kulun. Homma tehdään kahdessa osassa, joista ensimmäisessä poistetaan paksusuoli ja rakennetaan j-pussi sekä väliaikainen avanne. Toisessa avanne otetaan veks ja avataan väylä pussille. Selostuksen päätteeksi hoitaja antaa nivaskan ohjeita ja näyttää minulle oven, jonka ripaan tarttuisin seuraavalla viikolla.

Ennen päämäärääni käyn tyttöystäväni luona ilmaisemassa savolaisen miehen vähättelevällä fraasilla huolettomuuteni: ”hyvin se männöö”. Avaan päiväkirurgian odotushuoneen oven ja huomaan, etten ole ainut asiakas. Käsidesi käryää ilmassa. Laitan takin naulaan ja istahdan odottamaan. Tulihan se jännitys. Mietin, että käynkö vielä safety/jännäkakalla. Varmuuden vuoksi päätän piipahtaa käytävän päädyn wc:ssä. Kerkeän hädin tuskin takaisin paikalleni lukemaan hermostuneena Karjalaista, kun lempeäkasvoinen hoitaja kiekaisee tutun sukunimen. Pääsen sermillä rajattuun tilaan, jossa riisun kaikki vaatteeni ja kietaisen futuristisen muovikaavun päälleni ja mielenvikaisen tiukat sukat jalkaani. Saatuani rullattua kantapäättömät kangasputket koipiini, kirurgi käväisee permanenttitussin kanssa piirtämässä pari hassua kuviota vatsanseudulle. Alakoulun kuvistunnin tasoinen teos osoittaa kai väliaikaisen avanteen paikan. Hoitaja ojentaa käteeni diapamin ja muovimukillisen vettä. Kaavussani on venttiili, johon liitetään lämmintä ilmaa puskeva laite. Tarkoituksena on kuulemma lämmittää keho oikean lämpöiseksi operaatiota varten. Asia kunnossa. Rauhoittavan ja kuumailmapallon yhteisvaikutus aiheuttaa teletappimaan ja muumilaakson kaltaisen pastellinsävyisen olotilan.

Hoitaja noutaa minut kupla-asuineni leikkaussaliin, jossa ensimmäinen homma on kiivetä pöydälle. Käteen lykätään kanyyli ja parin yrityksen jälkeen selkään puudutetta pumppaava kepidipiuha. Joku kysyy nimeni, hetuni ja pöydällä makaamiseni syyn. Oikeilla vastauksilla voitan nukutuslääkettä kanyyliin ja maskin naamalleni, jonka läpi lasken kymmenestä alaspäin. 10…9…6…42…

Herään kuin vahinkopäiväunilta silmät lautasina. Vanhasta tottumuksesta tunnen orastavan kakkahädän ja päätän tietysti siirtyä vessaan. Ylösnousemukseni epäonnistuu kuin Talvivaaran ympäristösuunnitelma ja vatsaani pidellen laskeudun suosiolla takaisin selälleni. Hoitaja huomaa yritykseni ja sanoo, ettei kovin korkealle toinna nousta. Vasta nyt muistan aamun avaruuspuvun ja tajuan olevani heräämössä. Tarkistan kirurgin työn jäljen ja löydän sovittuja asioita: väliaikaisen avanteen ja pitkän arven. Huomaan olevani myös katetroitu ja hanuristani törröttää mielenkiintoinen letku. Hetken keräiltyäni itseäni huomaan voivani melko pahoin. Ilmoitan hoitajille oksupussin tarpeestani selkeästi: ”ööyyhhrääähhmöyyh!”. Joku lähistöllä huomaa ahdinkoni ja pääsen kakomaan paitani sijaan muovipussiin. Lepäilen varmaan tunnin verran ja kohta hoitaja noutaa pyörillä kulkevan moottoroidun sänkyni kohti osastoa.

Käveltyäni mummovauhtia ympäri sairaalaa ja opeteltuani tekemään yhteistyötä avanteen kanssa viikon verran pääsen vihdoin kotiin. Viikon aikana luonani on käynyt varmaan koko sairaalan henkilökunta fyssarista ravitsemusterapeuttiin, ja tunnen oloni enemmän kuin hoidetuksi. Tyttöystäväni ja perheeni visitoi päivittäin. Olen jakanut huoneen miellyttävän herrasmiehen kanssa, joka painii myös gastro-ongelmien kanssa. Hierarkian mukaisesti ensin tullut saa kaukosäätimen mukana vallan viihteestä, joten olen pysynyt ajan tasalla katsomalla joka aamu kahteen kertaan Ylen uutiset suomeksi, venäjäksi ja ruotsiksi sekä viittoma- ja selkokielellä. Sekä tietysti alueelliset uutiset. Sen jälkeen alkaa Isä Brown ja hänen lapsensa sekä Holby Cityn sairaala. Kokemus oli oikeastaan aika virkistävä, ohjelmat loivat kiireettömyyden tunteen. Se yhdistettynä erittäin hyvään hoitoon, olo on ollut kuin Frederikillä Kanarialla. Saan käteeni vielä parikymmentä A4:sta ohjeita avanteeseen, haavaan, elämiseen ja olemiseen liittyen. Vaihdan sairaalavaatteet omiini ja huomaan boksereiden ja sukkien olleen oikeastaan turhia.

Kotiin päästyäni vastassa ovat tyttöystäväni ja lämmin lihalaatikko. Tunnen helpotusta kotiin pääsystä, jännitystä tulevasta ja onnellisuutta tyttöystäväni näkemisestä sekä lihalaatikosta. Lähes oireeton elämäni voi alkaa.

Tämähän on siis vain yksi skenaario tuhansista. Käytänteet, lopputulokset ja tiistain iltapäiväkahvin pullan tuoreus voivat vaihdella ihan kirurgista, sairaalasta, potilaasta ja ilmanpaineesta riippuen. Muistan itse ennen leikkausta etsineeni vastaavanlaista kirjoitusta tapahtumien kulusta, joten toivon tämän olevan se teksti, joka auttaa purkamaan jännitystä ja tekemään päätöksiä.