Anu

Mitä harrastaa?

21.10.2021

IBD ja kipuIBD ja urheiluIBD ja vertaistuki

Mitä voi harrastaa, jos sairastaa? Vai voiko mitään? Onko parempi olla tekemättä mitään? Näin välttyy ylimääräiseltä vaivalta ja kivulta. Ehkä ajatus toimii joskus, pahimpina akuuttivaiheina. Kuitenkin parempi mielestäni on tehdä ja touhuta. Minulla on touhuajan luonne ja saan stressiä jatkuvasta paikoillaan olosta. Se mitä touhuan on sitten asia erikseen.

On ollut aikoja, että touhuaminen on rajoittunut kokonaan ajattelun asteelle. Olen suunnitellut mitä teen, kun tilanne helpottaa. Usein en kykene tekemään suurintakaan osaa suunnittelemistani asioista, mutta osan voin toteuttaa. Se tuntuukin sitten erityisen hyvältä, kun pitkän kipujakson jälkeen voi tehdä asiaa, minkä oli ajatellut toteuttavansa. Onko se sitten haaveilua vai mitä. Kuitenkin helpottaa myös kipuoireita. On parempi miettiä tulevaa, kuin velloa olemassa olevassa haastavassa tilanteessa.

Tärkeä harrastus itselle on aina ollut luonnossa liikkuminen. Viimeiset kymmenen vuotta siihen on kuulunut kiinteästi myös metsästys. Teen käsitöitä, luen paljon ja matkustan jos mahdollista, sekä kuvaan luontoa, että arjen tapahtumia. Liikunta on ollut perusta kaikelle. Pyrin tekemään asioita, jotka tuntuvat hyvältä. Pyrin siihen, että minulla on jotain tekemistä myös vaikeina kipujaksoina. Turhaan en sano, että lukeminen ja luonto ovat pelastaneet henkeni. Voin uppoutua kirjan maailmaan. Istua kannon nokkaan, kuiskia kuusenlatvoihin pahaa oloa, kuunnella luontoa. Luonto on paikka, jossa asiat asettuvat oikeisiin mittasuhteisiin. Isolta tuntuva murhe muuttuu keskikokoiseksi tai pieneksi. Tai hetken metsässä oltuaan miettii, että oliko minulla jokin murhe tänne tullessa.

Usein ajatellaan, että en voi tehdä sitä tai tätä, koska sairastan. Tämä on pahinta pulinaa, mitä omat aivot tuottavat. Haitallista ja rajoittavaa. Oikeasti todellisuudessa en ole vielä törmännyt asiaan, mitä en voisi tehdä ollenkaan. Tai no, en voi mennä huvipuiston Tornadoon, koska selkärankani ei vaan sitä kestä, mutta muuten melkein kaikkea voinkin tehdä. Teen hitaammin, vähemmän ja kevyemmin. Kipu on siitä ikävä kaveri, että se kuiskii jatkuvasti olkapäällä kieltojaan ja rajoituksiaan. On tärkeä toki sitä kuunnella, mutta ei niin, että antaa sen hallita koko elämää. Koskaan ei edes tiedä etukäteen mikä on tarpeeksi, riittävästi tai liikaa. Kipu on sellainen, että sekään ei haittaa jos kipua tulee. Voin hyvin ajatella, että tänään menen tässä metsässä viisi tai viisitoista kilometriä kävellen, huomenna lepään. Totta, että kipua täytyy kuunnella. Se on merkki siitä, että keho on saanut vähän tarpeekseen jostain asiasta. Silloin otetaan rennommin, löysätään tai levätään.

Nyt iloitsen syksystä. Voin tehdä sitä mistä pidän. Liikkua metsässä omaan tahtiin. Kerään sieniä ja marjoja. Aloittelen metsästyskautta yhdessä puolison ja koirien kanssa. Se on minulle tärkeintä ja parasta elämää. Istua kivelle ja tuntea nenässä metsän tuoksun, nähdä kun aurinko nousee tai laskee metsänreunaan. Olla vain ja hengittää. Nähdä luonnon ihmeellisyyksiä, upeita luontoelämyksiä. Sanomattakin selvää, että pidän syksystä.