IBD blogi Johanna

Johanna

Mitäpä jos?

13.09.2018

IBD ja vertaistukiIBD ja ystävät

Olen murehtinut, jännittänyt ja jopa pelännyt koko elämäni milloin mitäkin. Lapsena murehdin, taitanko niskani hurjalta vaikuttavassa pulkkamäessä ja saanko varmasti tarpeeksi unta kasvavaksi lapseksi. Nuorena pelkäsin, jäänkö ikuisesti yksin, kun diskossa jäin viimeisillä hitailla seinäruusuksi ja naama oli enemmän tai vähemmän täynnä finnejä. Nuorena aikuisena jännitin opiskelujani ja työelämän alkamista ‒ ja edelleen pelkäsin yksinäisyyttä.

No, selvisin ehjin niskoin, nukuin tarpeeksi, sain ensisuudelman finneistä huolimatta, valmistuin maisteriksi ja aloitin työurani menestyksekkäästi. En ole jäänyt yksin missään vaiheessa, kiitos läheisteni.

Se miksi käsittelen ensimmäisessä blogitekstissäni jännitystä, murheita ja pelkoa, johtuu siitä, että mahani on aina reagoinut tähän kaikkeen. Mitä enemmän ajattelen, pelkään, murehdin, stressaan ja jännitän, sitä tietoisemmaksi tulen vatsastani ja useimmiten tällöin mahani voi huonosti. Voi niitä lukemattomia kipuja, pieruja ja ripulikohtauksia, joita koin ennen (ja niiden aikana) kaverisynttäreitä, lomareissuja, häitä, esitelmiä, treffejä… Lista on loputon.

Kun joskus tiedonhaluisena nuorena sain selville, että veri ulosteessa on paha merkki, aloin pelätä sitä. Valehtelematta jokaisen vähänkin huonomman ja löysemmän kakan jälkeen olen kurkistanut sekä pönttöön että paperiin. Ei verta, huh. Eräänä synkkänä, sateisena ja tuulisena marraskuun päivänä vuonna 2017 tein saman työpaikkani vessassa. No, tällä kertaa verta oli sekä pöntössä että paperissa. Nyt se päivä oli koittanut. Pelko ja ahdistus valtasivat minut täysin ja siitähän suoli vielä innostui lisää. Varasin heti samalle päivälle ajan gastroenterologille; nyt se tapahtui ja enää en viivyttele, vaikka olen koko elämäni pelännyt tutkimuksia ja erityisesti tähystystä.

Sain viikon päästä ensimmäisistä oireista tähystyksessä melko varman diagnoosin proktosigmoidiitista. Minulla siis on tulehdusta peräsuolessa ja paksusuolen alemmassa päässä. Tämä varmistui muutaman viikon päästä koepalatutkimusten jälkeen. Aloitin lääkityksen ja muutin hieman elämäntapojani, muun muassa ruokailutottumuksiani. Olo alkoi kohentua ja kaikesta murheesta ja pelosta huolimatta aloin uskoa pärjääväni tämän kanssa.

Heti diagnoosin saatuani kerroin lääkärille raskaushaaveistani. Sekä hän että hieman myöhemmin tapaamani IBD-hoitaja sanoivat, että kannattaa nyt hetken odottaa ja katsoa, mihin suuntaan tautini menee ja kuinka sen kanssa pärjään. Noin puoli vuotta jaksoin odottaa. Koin pärjääväni taudin kanssa ja biologinen kelloni tikitti niin pahasti, että ajattelimme mieheni kanssa yrittää “tulee jos on tullakseen” -mentaliteetilla. Pari viikkoa ensimmäisen yrityksen jälkeen tein positiivisen raskaustestin.

Kun ennen diagnoosia tsekkasin veren vähän huonommasta kakasta, voin kertoa, että diagnoosin jälkeen olen tsekannut sen jokaisesta hyvästäkin kakasta. Juuri kun olin tottumassa tähän pelkoon ja tsekkasin veren jo rutinoituneesti, aloin pelätä toisesta reiästä tulevaa verta. Vaikka olen pelännyt ja murehtinut aina, voin kertoa, että koskaan en ole pelännyt niin paljon kuin tässä alkuraskauden aikana. Paheneeko suolen tilanne? Saanko keskenmenon? Mitä jos, mitä jos?

Kuten Samuli Putro aikanaan lauloi, mitäpä jos sä pelkäät turhaan ja elämä tapahtuu sinä aikana? Tällä hetkellä olen 18. raskausviikolla, ja kaikissa tutkimuksissa kaikki on ollut hyvin. Ensimmäinen ultraus sairaalassa oli ihmeellinen. Hetkeksi kaikki pelko, jännitys ja murheet katosivat kauas pois, kun näin sisälläni kasvavan ihmeen pienet liikkeet ja sydämen sykkeen. Sairauttani on tutkittu uloste- ja verikokein nyt raskauden aikana kerran, ja sen pitäisi olla rauhallisessa vaiheessa. IBD-potilasta kuulemma tarkkaillaan hieman useammin ja tarkemmin raskauden aikana. Toivottavasti kaikki jatkuu hyvin.

Kuten siskollani on tapana sanoa, mitä vaan voi tapahtua milloin vain. Sen takia on turha murehtia ja jännittää. Kuten avopuolisollani on tapana sanoa, mitä vaan voi olla myös tapahtumatta milloin vain. Sen takia on turha murehtia ja jännittää. Mitäpä jos? Mitäpä jos ei?