Mari | Reunapaikka

Mari

Oppimismatkalla omassa elämässä

02.04.2020

Katselen kun nukut, pieni pää tyynyllä.
Vastapesty, puhdas.
Istun kirja kädessä, filosofiaa mitä lie, en muista sanaakaan.
Sinä olet minun kirjani, kaikki.
(Matti Paloheimo)

Paloheimon runo onnistuu tiivistämään viime aikoina päässäni pulputtaneet ajatukset muutamaan säkeeseen. Myllertävä maailmantilanne vaatisi ehkä oman sanasensa, mutta sen sijaan päätin summata ylös muutaman viime kuukauden aikana tekemiäni havaintoja. Lapsen IBD on tuonut mukanaan paitsi liudan opeteltavia ja ymmärtävistä vaativia asioita, mutta niiden lisäksi olen alkanut nähdä lapsessani uusia puolia. Jokainen päivä perheessämme on tällä hetkellä eräänlainen oman elämän ekskursio, pieni oppimismatka.

Olen tehnyt huomioita yllättävissä tilanteissa. Esimerkiksi jokunen kuukausi sitten, IBD-hoitajan huoneessa lääkkeen pistämistä opettelemassa, lapseni sanoo minulle odottamatta: äiti, muista hengittää. Hätkähdän. Tämänhän pitäisi olla juuri toisinpäin, minun tukea sinua! Minun olla kalliosi.

Seuraava tapahtui myös jokin aika sitten. Kysyin lapseltani, mitä hän sanoisi sellaiselle pienelle, jolla on edessä ensimmäinen lääkepistos. Lapseni kurtisti kulmiaan, tuumi hetken ja vastasi: ”No ottaa ihan rauhallisesti. Ja että kannattaa luottaa siihen, että pärjää.” Katsoin lastani hiljaa ja nyökyttelin hyväksyvästi. Mitäpä siihen enää mitään lisäämään.

Olen havainnut, että lapseni on toisinaan valtavan urhea ja selviytyy mahdottomaltakin tuntuvista tilanteista. IBD:n on täytynyt nyt jo jättää sormenjälkensä esikoiseni identiteetin pintaan. Sanoohan vanha sananlaskukin: ei mitään niin pahaa, ettei jotain hyvääkin.
Siispä myös minä olen täällä oppimassa sinulta. Jokaisena päivänä, vastavuoroisesti, väistämättä.

Niin – sinä todella olet minun kirjani, kaikki.