Simo

Ota vastaan lahjana tämä IBD ja pidä sitä omanasi

29.08.2019

Pitkäaikaissairauden hyväksyminen ei tapahdu mitenkään sormia napsauttamalla samaan syssyyn, kun diagnoosilappu ojennetaan kouraan. Vaikka oireita on monella ollut jo pitkään ennen diagnoosia ja potilaalla on varmasti pieni käry siitä, että nyt ei ole kaikki ihan kondiksessa, ajatus koko elämän mittaisesta ei niin toivotusta kumppanista on aika iso pala nieltäväksi. Varsinkin kerralla.

Itse ensimmäisten punaisen porsliininpeitteen ulostettuani säikähdin tietysti ihan kunnolla. Koko elämäni olin siihen asti elänyt terveenä, lukuun ottamatta yläasteen flunssia ja “flunssia”. Sitten yhtäkkiä kuolemattomaksi luulemani keho alkaa ämpyilemään vastaan ja terveys ei olekaan enää itsestään selvä ihmisoikeus, vaan vaalittava ominaisuus ja taistelun arvoinen olotila. Saatuani sitten diagnoosin, jonka tosin olin jo näppärästi Googlesta todennut, kävin automatkalla ensimmäisestä tähystyksestäni melkoista ajatusten tuoksintaa. En oikein tiennyt, miten päin olisin ja mitä seuraavaksi tekisin. Päätin olla tekemättä mitään. Kävin määrätyn lääkearsenaalin apteekista ja elin elämääni kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Olo oli paikoin aivan järkyttävä ja sairaslomaan olisi ollut perusteet jo vähemmästäkin, mutta jokin lukko sisimmissäni kielsi myöntämästä itselleni olevani oikeasti sairas. Elämäni oli melko ruuhkaista vielä tuohon aikaan, sillä kävin koulussa ja sen jälkeen duunissa. Söin kuitenkin lääkkeeni ja kävin kontrolleissa kuten kuuluikin. Olin kuin sumussa, josta luulin selviäväni vain olemalla kuin IBD:tä ei olisi olemassakaan. Vasta sitten, kun heräsin ensimmäisestä leikkauksestani, tajusin olevani IBD-potilas.

Olen kai sitä ihmistyyppiä, joka tajuaa olevansa sairas vasta silloin, kun jotain ei pysty tekemään täydellä teholla. Vasta sairaalassa toipuessani ja maksamalleni Yle-verolle vastiketta saadessani pysähdyin käsittelemään omaa terveyden statustani. Sängystä ylös nouseminen ei käynytkään yhtä ketterästi kuin edellisellä viikolla ja joka paikkaan sattui vähäsen. Silloin ymmärsin, että tämä sairaus ei ole mikään norovirus, joka paranee kolmessa päivässä tai tulehdus, joka lähtee antibiooteilla. Tai puolustusvoimien metodin mukaisesti vaihtamalla sukkia ja juomalla vettä. En ollut vihainen tai surullinen. Olin oikeastaan helpottunut, että pystyn perustelemaan kykenemättömyyteni johonkin. Että on oikeasti ihan ok pysähtyä Joensuu – Kuopio -välillä neljästi huoltoasemalle. Eli jokaiselle huoltoasemalle. Samoihin aikoihin tapasin myös ensimmäisiä vertaisia. Myös tunne siitä, etten ole yksin, auttoi hyväksymään rajoitetun terveyteni. Se oli kuin kahdentoista portaan ensimmäinen askel, jossa ongelma myönnetään itselleen.

En tiedä, miksi en vain voinut myöntää itselleni, etten ole kunnossa. Se on ehkä jokin nuoreen mieheen sisäänrakennettu tarve olla myöntämättä heikkouksiaan. Luulin kai olevani myös työelämässä tyystin korvaamaton. Näin kolmenkymmenen kynnyksellä alan jo antaa periksi ja todeta, ettei aina tarvitse olla paras, nopein ja voimakkain. Tai sitten se oli vain omaa jääräpäisyyttä. Jos joku olisi tuohon aikaan ottanut rinnuksista kiinni ja ravistanut samalla huutaen totuuksia, en varmaan olisi uskonut sanaakaan. Jos jonkinlaisia neuvoja kantapääopiston lukuvuodet 0-26 ovat antaneet, niin ainakin nämä: sairastuttuasi pysähdy ja pohdi, millaista sairautta sairastat ja mitä se sinulle tarkoittaa. Kannattaa myös kokeilla jutella jonkun kanssa. Mieluiten vertaisen, joka tietää edes sinnepäin mitä käyt läpi. Ja anna itsellesi anteeksi. Työt, koulut ja mielenvikaisen stressin kerkeää kokemaan myöhemminkin.