Simo

Päästäkää IBD-potilas nyt ihmeessä edes vessaan

31.01.2019

IBD ja vertaistuki

Täytyy tunnustaa, että olen tehnyt syntiä. Olen tuominnut läheiseni ennakkoluulojen perusteella. Olkoon seuraava tarinani ohjenuora terveille, sairaille ja eritoten itselleni.

 

Työskentelin pikkujoulukauden vilkkaimpaan aikaan työpisteelläni pienessä urheilupubissa. Pisteestäni oli suora näkymä invavessaan. Havaitsin saman sällin käyvän useaan kertaan tuossa matalamman kynnyksen toiletissa. Sokeasti ja vailla harkintaa tuomitsin invavessan käytön välittömästi laiskuudeksi jonottaa alakerran tavallisiin vessoihin, sillä ulospäin mies näytti terveeltä. Rankaisin miestä pahimmalla rangaistuksella, jonka osaan antaa: paheksuvalla katseella. Vaikuttavan ja varmaan kaikin puolin murskaavan tuijotukseni huomattuaan, kaveri tuli luokseni ja tyynen rauhallisena ilmoitti omistavansa vessapassin. Todistaakseen väitteensä hän veti vielä kortin esiin. Siis sen saman läpyskän, jonka on tarkoitus helpottaa suolistosairaita ja muita tiheämmän vessantarpeen kansalaisia pääsemään porsliinille, ennen kuin valuu lahkeesta. Jäin sanattomaksi. Syyllistyin siihen nimenomaiseen syntiin, jota olen paheksuen päivitellyt mm. yhdistyksen sosiaalisessa mediassa. Hautasin (mielessäni) kasvoni kämmeniini ja lyhistyin sikiöasentoon lattialle pelkästä häpeästä. Ja koska ansaitsin tästä silmittömästä hypokratiasta ehdonalaista kovemman rangaistuksen, kaveri löi omatuntooni viimeisen niitin ilmoittamalla: “Etkös sinä kirjoittele sinne Reunapaikkaan? Hyviä kirjoituksia, jatka samaan malliin!” Olin kuin Suomen jääkiekkomaajoukkue USA:ta vastaan välierissä 2010. Tyrmäyksestä tokkurassa sain suustani jotain kiitoksen tapaista ja hölmön hymyn. Omat häpeän tunteeni sikseen, märkä rätti osui ehkä kovemmin kuitenkin suunnattoman hyökkäykseni uhriin. Kaveri ei tosin ollut katseestani moksiskaan, mikä ehkä kielii siitä, että tilanne ei hänelle ollut varsin uusi. Se jo itsessään on huolestuttavaa. En tajunnut pyytää edes anteeksi. Joten nyt jos tunnistat itsesi, olen tapahtuneesta äärimmäisen pahoillani.

 

Lause “sairaus ei näy ulospäin” muotoutui nyt pelkästä fraasista todellisuudeksi. J-pussileikattuna olen kai unohtanut, miltä tuntuu se räjähtävä ja hallitsematon kakkahätä silloin, kun vessan mahdollisuus on evätty tai rajattu. On todellinen ongelma, ettei näkymätöntä hätää tunnisteta hädäksi, ennen kuin on liian myöhäistä. Lisäksi tuo oman toimintani kaltainen hätiköity tuomitseminen ilman taustatietoja tuskin ainakaan parantaa sairastavan mielialaa. Olen lukenut tarinoita, joissa alhaisesta hemoglobiinista kärsivää sanotaan laiskaksi varsinkin työpaikoilla, kun energian määrä ei hivo yläkäyrää ja vessassa ramppaaminen työajalla nähdään porsaanreikänä omille tauoille. Toinen juttu on sarjoissa esiintyvät sairauslomat, jotka melko helposti tulkitaan “motivaatiosaikuiksi”. Tämä hätäinen tulkinta johtuu suureksi osaksi tietämättömyydestä. Vaikka IBD ei ole mikään marginaalinen turistiripuli, on olemassa suurikin joukko ihmisiä, jotka eivät tuota outoa kirjainyhdistelmää tunne. Lähtökohtaisesti toista ihmistä ajatellaan terveeksi, ellei ulkokuoresta voi tulkita jotain diagnoosia.

Samoin oletin tässäkin tapauksessa. Oikea menettely tuossa omassa tilanteessani olisi ollut olla tekemättä mitään. En tiedä tuntemattomasta vastaantulijasta mitään, joten oikeuteni tuomita hänet on pyöreä nolla. Tuli väkisin mieleen Instagramin profiileissa esiintynyt teksti: “Only god can judge me”. Vaikken kovin uskonnollinen olekaan, ymmärrän nyt tuon tekstin merkityksen.