Mari | Reunapaikka

Mari

Sairastumisen jälkeisestä surusta

24.09.2020

IBD ja vertaistuki

Suru on oikeastaan merkillinen tunne. Lapsen sairastuttua sekä saatuamme diagnoosin olin luonnollisesti surullinen, mutten aina saanut tavoitettua sitä, mitä ja miksi oikeastaan suren. Surun ymmärtää parhaiten ehkä siinä kontekstissa, kun on menettänyt jotain. Suree siis sitä, mitä ei enää ole. Surettaa, kun jokin tietty asia ei enää ole nähtävissä, koettavissa eikä kosketettavissa.

Pohdin paljon, mitä sairastuessaan sitten varsinaisesti suree. Mitään ei varsinaisesti ole viety pois – vai onko? Sureeko silloin pohjimmiltaan sitä, että ei enää ole terve?

Ehkä. Toisaalta suru kumpuaa esimerkiksi sen tiedostamisesta, ettei mikään päivä ole täysin huoleton. Sairaudesta ja sairastamisesta ei voi pyytää vapaapäivää. Se on läsnä päivittäin, ja se on myös jollain tavalla ajatuksissa päivittäin. Toisinaan enemmän ja toisinaan vähemmän.

Kun ihan pieni lapsi sairastuu, koen, että suurimman tunteiden työn tekee vanhempi. Aikuinen huolehtii, kantaa vastuun, tekee päätöksiä, ottaa mielipahan kannettavakseen, sanoittaa vaikeita asioita ja rakentaa toivon, hyväksymisen ja sopeutumisen ilmapiirin. Lapsen kysymyksiin tulee vastata, mutta ikätasoisella tavalla. Lapsen tulee saada olla lapsi kaiken keskelläkin.

Yritin aikanaan muistuttaa itseäni siitä, että surun tunteelle täytyy antaa tilaa eikä ole ”oikeaa” tapaa surra. Se on yksilöllistä, kuten niin moni muukin asia tässä maailmassa. Diagnoosin jälkeinen suru näyttäytyi ikään kuin matkana, jolle oli toivomattaan joutunut ja jolla oli silti seilattava. Sureminen on osa sitä kuuluisaa sopeutumista. Jonain päivänä suurin harmi hiipuu, muuttaa muotoaan, ja rinnalla muut kulkevat tunteet saavat enemmän sijaa.

Jotta voi olla olemassa vähemmän surullinen päivä, on oltava ensin surullinen.