Niklas

Siellä olen ehjä: urheilu turvapaikkana

03.09.2020

IBD ja urheiluIBD ja vertaistuki

En koskaan ollut se urheilullisin nuori kouluaikoina. Pitkään aikaan en ollut edes urheilullinen. Vanhempiani en voi syyttää yrittämättömyydestä löytää minusta nuorta atleettia. He veivät minua harrastuksesta toiseen, tarjosivat ja tyrkyttivät yhtä sun toista lajia toisensa jälkeen. Olen alakouluikäisenä kokeillut kaikki ne tavallisimmat harrastukset: jalkapallon, jääkiekon, pesäpallon ja partion. Karatea taisin harrastaa jopa yli vuoden, kunnes innostus siihenkin lopahti, ja vanhempani päättivät – täysin ymmärrettävästi – heittää hanskat tiskiin urheilijanurani suhteen. Koulussa en pitänyt liikunnasta pätkän vertaa, sillä samat jo kolutut lajit tulivat sielläkin vastaan. Crohnin tautini puhjettua kukkaansa alakoulun lopun ja yläkoulun alun aikaan olin miltei tyytyväinen sairaalassa vietetystä ajasta ja leikkaushoidoista, sillä ne varmistivat minulle paikan sivupenkille liikuntakiellollaan. Liikuntatunnit eivät kiinnostaneet, ja nyt oli pojalla kourassaan lupalappu jättäytyä sivuun.

Lukioaikana liikunta alkoikin yllättäen kiinnostaa kuntosaliharrastuksen muodossa. Alussa aloittelijan into oli suuri ja tiedot treenaamisen saloista vähäiset. Salille kuitenkin mentiin, parasta yritettiin niillä tiedoilla, joita vähitellen mukaan haalittiin, ja oma keho sekä kehonkuva alkoivat pikkuhiljaa muuttua. Sairastelun ja sairaalajaksojen jäljiltä olin laiha ja hintelä, mutta vähitellen kasvoi niin ruokahalu kuin lihas luidenkin päälle. Vuosien mittaan kuntosalista tuli itselleni turvapaikka, jonne pääsin purkamaan teini-iän ahdistuksen, ulkonäköpaineet sekä inhon ja ärtymyksen omaa sairauttani kohtaan.

Oman tähänastisen sairaushistoriani kovin paikka tuli vastaan kesällä 2014. Olin juuri lopettanut kuukausia kestäneen pääsykoeurakan ja odottelin malttamattomana tuloksia. Samana viikkona, jolloin sain Turun yliopiston psykologian laitokselta myöntävän päätöksen, sain myös aktivoituneet fistelit ystävikseni. Kesän 2014 aikana kävin kahdessa erillisessä operaatiossa, toinen vain viikkoa ennen yliopiston fuksiviikkojen alkua. Näin jälkeenpäin asiaa on helppo katsoa huumorilla, mutta silloin sisäänpääsy ei tuntunut yhtään miltään. Toivoin pystyväni vaihtamaan opiskelupaikkani terveyteeni tai edes siihen, että olo olisi jollain tapaa normaali. Tunsin olevani huono, säälittävä ja ällöttävä.

Liikunnasta jouduin tietenkin hetkeksi luopumaan, mikä osaltaan vahvisti kokemustani omasta toimintakyvyttömyydestäni sekä rikkinäisyydestäni. Taas oltiin sivupenkillä, mutta tällä kertaa se tuntui vain pahalta ja ennen kaikkea epäreilulta. Samalla sairaus ja sairastaminen nousivat isoksi osaksi identiteettiäni ja minuuttani – “olen sairas ja rikki” ja näiden attribuuttien kautta rajasin itseäni, toimintaani sekä mahdollisuuksiani.

Opiskelut kuitenkin alkoivat, ja hammasta purren mentiin päivästä toiseen. Pahimpien kiputilojen ja liikuntakiellon siirryttyä löysin itseni tutusta turvapaikasta, yliopiston kuntosalilta. Kun kuukausien tauon, kahden leikkauksen, kivun, häpeän ja itsesäälissä rypemisen jälkeen pääsin käyttämään kehoani normaalisti ja tavoittelemaan taas sitä, mikä minulle tuntuu merkitykselliseltä, en tuntenut enää olevani niin huono tai ällöttävä. Sain silloin pitkästä aikaa kiinni siitä tunteesta, etten olekaan rikki, vaan pystyn yhä samoihin asioihin kuin aiemminkin ja tavoittelemaan jopa enemmän. Pystyn toimimaan arjessani, pystyn harrastamaan ja pystyn pitämään kiinni itselleni tärkeistä asioista.

Saliharrastus, ja urheilu ylipäätään, on todella konkreettisesti pitänyt päätäni pinnalla elämäni vaikeissa paikoissa, niin omaan sairauteen liittyvissä asioissa kuin muissakin asioissa. Vuoden 2014 jälkeen suuria takapakkeja en ole omassa terveydentilassani kokenut muutamia säikähdyksiä lukuun ottamatta. Näiden säikähdystenkin aikana olen löytänyt itseni levypainojen ja tankojen lomasta, tekemässä sarjoja oman olotilan sallimissa rajoissa, välillä jopa niitä hampaita purren. Ja vaikka oloni olisikin epämukava tai jopa kivulias, päässäni pyörii tätä koko pakkaa kantava ajatus: “minä pystyn, olen kykenevä enkä ole rikki.”

On täysin luonnollista, että sairauden nostaessa päätään oma fokus suuntautuu voimakkaammin sairauden mukanaan tuomiin negatiivisiin puoliin: jännitykseen, pelkoon, epävarmuuteen, epämukavuuteen ja kipuun. Näiden ei kuitenkaan tarvitse tai tule määrittää meitä ihmisinä. IBD on osa meitä, ja ajoittain se rajaa meiltä joitain mahdollisuuksia hetkellisesti pois. Ei mikään, edes sairauden syvin kuoppa, ole kuitenkaan pysyvää. Niinä vaikeimpina hetkinä onkin tärkeää keskittyä itselleen merkityksellisiin asioihin, jotka tukevat sitä, mitä sairastaminen yrittää nakertaa meistä pois: pystyvyyttä, kyvykkyyttä ja eheyttä.