IBD blogi Johanna

Johanna

Suolistosairas äiti

25.04.2019

IBD ja vertaistuki

Rakas esikoispoikani täytti juuri kolme kuukautta. Itse täytin juuri 32 vuotta ja voin rehellisesti sanoa, että kuluneet kolme kuukautta ovat olleet elämäni onnellisimmat, mutta samalla myös hämmentävimmät, kammottavimmat ja oudoimmat. Pakka on mennyt niin uusiksi, että tähän asti hyvänä ollut vatsakin on alkanut hieman temppuilla.  

Olen kirjoittanut aiemmassa blogitekstissäni “IBD ja raskaus” suolistosairaan raskaudesta ja seurannasta. Lyhyesti kertauksena: Koska minulla on krooninen autoimmuunisairaus, minua ja sikiötä tutkittiin äitiyspoliklinikalla tervettä äitiä useammin. Lähinnä sen takia, että seurattiin vauvan kasvua. Kävin noin parin kuukauden välein antamassa veri- ja ulostenäytteen gastrolle, joka sitten taas seurasi minua ja tautini tilannetta. Käyttämäni lääkkeet (mesalatsiini) olivat kuulemma turvallisia raskauden aikana, tämän varmistin heti plussattuani. Tautini oli erittäin rauhallinen raskauden aikana, calprot olivat matalat eikä mitään oireita ollut.  

Synnytys oli pitkä ja vaikea. Piti olla ihan normaali alatiesynnytys, mutta avautuminen ja vauvan laskeutuminen kestivät. Sitten tuli ahdinko vauvalle, ja minullakin olivat voimat loppu. Päädyttiin kiireelliseen sektioon. Ilmeisesti IBD-potilaat voivat ihan normaalisti synnyttää alakautta, varsinkin jos taudin tilanne on hyvä. Taudin ollessa aktivoitunut tai jonkun muun tautiin liittyvän seikan vuoksi melko useasti päädytään varmaan sektioon.  

Synnytyksessä ja leikkauksessa käytettävät puudutukset ja lääkkeet saivat aikaan elämäni ensimmäisen ummetuksen. Kun on tottunut vähän liiankin vilkkaasti toimivaan suoleen, oli outoa, kun kakkaa ei yhtäkkiä muutamaan päivään tullutkaan. Tämä kaikki oli kuulemma normaalia ja siitä selvittiin sairaalassa jo. Ilmeisesti kotiin ei päästetä ennen kuin äiti on kakannut.  

Koska minut leikattiin, jouduin vajaan kaksi viikkoa syömään särkylääkkeitä. Ekoina päivinä sain jotakin vahvempia sekä suun kautta että suoneen, loppuaika meni parasetamolilla ja ibuprofeiinilla. Välttelin jälkimmäistä, koska olin lukenut ja kuullut, että siitä voi olla sairaalle suolelle haittaa.  

Kun fyysisistä kivuista selvittiin, alkoivat henkiset taistelut kotona. Kaikki meni suoraan sanottuna mullin mallin. Pari-kolme ensimmäistä viikkoa vauvan kanssa kotona meni kuin sumussa: ei ollut yötä, päivää, lounasaikaa, ravintolaillallisia ulkona… Vain minä, mieheni, vauvani ja tissini. Olin päättänyt jo raskausaikana, että minähän sitten imetän vaikka olisi mikä. Edelleen käyttämäni lääkkeet ovat ok. Harmi vaan, että imettäminen ei ollutkaan mikään palanen kakkua. Alku oli todella, todella hankala. Mutta niin vain kävi, että tähän asti vauva on elänyt vain ja ainoastaan rintamaidollani.  

Kun imetys alkoi sujua ja alkushokista hiljalleen toivuttu, sairastuin pahaan mahatautiin. Noro se taisi olla, kiersi täälläpäin talosta taloon. Muutaman päivän kuljin vain vessan ja sohvan väliä. Sinnikkäästi imetin. Taas piti selviytyä. Sitten tuli ristiäiset. Voi luoja kuinka niitä stressasin. Ihan turhaa, mutta minkäs itsellesi voit. Taas vatsa tykkäsi huonoa. 

Ristiäisten jälkeen, vauvan ollessa pari kuukautta, tajusin olleeni aikamoisessa myllytyksessä kroppani ja pääni kanssa. Hiljalleen alkoi mahakin reistailla, taatusti kaikkien edellä mainittujen seikkojen vuoksi. En tiedä onko tämä alkavaa akuuttia vai onko suoli muuten vain ärtynyt tästä kaikesta (minulla on myös IBS eli ärtyvä suoli).  

Kaiken tämän tekisin ja kokisin silti uudestaan, sillä nyt minulla on se kaikkein tärkein ja rakkain asia maailmassa: oma lapsi. Olen äiti, mutta myös avovaimo, ystävä, IBD:tä sairastava nainen, jonka on pakko muistaa huolehtia myös itsestään ja jaksamisestaan. Näin vatsakin voi paremmin.