Simo

”Venaas hetki, käyn vessassa.”

12.03.2020

IBD ja vertaistukiIBD ja ystävät

Nykyisin tapaan kavereitani melko harvoin. Opiskelen Tampereella, mutta toinen jalkani (ja vaimoni) on verkkarihousuisessa Pohjois-Karjalassa, joten aika on melko kortilla. Silti olen nykyisin pitänyt kaverit tietoisena siitä, miten minulla oikeasti menee. Näen sen paljon hedelmällisempänä kuin perinteisen ”ihan hyvää” -vastauksen kuulumisia kysyttäessä. Ystäväpiirini tietää yleensä terveydellisen tilani yhtä hyvin kuin vaimoni. En siis ylläpidä mitään sähköpostilistaa, johon työntäisin viikoittain Omakannasta syötteenä viimeisimmät kirjaukseni, vaan kysyttäessä vastaan rehellisesti.

Väitän, että kaveripiiri kannattaa pitää tietoisena siitä, mitä tapahtuu. He ovat perheen ja yhdistyksen ohella se sairastavan tukiverkosto. Elämä on muutenkin helpompaa silloin, kun ympärillä olevat tietävät mitä sairastat ja millaisia oireita se aiheuttaa. Kun kaverit tietävät missä mennään, pystyn kieltäytymään illanistujaiskutsusta ilman sen kummempia selittelyjä, pyytämään vessataukoa automatkalla, käymään kylässä vessassa milloin tarvitsee ja niin kovaäänisesti kuin tilanne vaatii, puhumaan kakasta avoimesti ja purkamaan tuntojani jollekin luotettavalle. IBD:n sairastaminen ei kuitenkaan ole pelkkää vessassa Netflixin katsomista ja tähystyksessä polvet sylissä makaamista Olympuksen kamera hanurissa. Osa sairaudesta tapahtuu pään sisällä. Ja sitä pään sisällä tapahtuvaa myllerrystä täytyy välillä purkaa jollekin.

Mietin diagnoosin saatuani, että mitenköhän kaverini mahtavat suhtautua, kun en enää pystykään pidättämään koko automatkaa Joensuusta Kuopioon. Tai että kesken eturivikeikan saatan joutua käymään vessassa. Pohdin tätä pitkään ja jonkin aikaa salailinkin sairauttani, kunnes huomasin, ettei tässä ole mitään järkeä. Päätin ottaa riskin ja kertoa kaikille läheisille ystäville, että nyt on Kela-korttiin ilmestynyt uusi merkintä.

Kaverini ottivat suolistosairauteni vastaan todella ymmärtävästi. Kukaan ei ainakaan ole vielä poistunut Facebookin kaverilistaltani. Sain vastaani oikeastaan vain kysymyksiä ”Parantuuko siitä koskaan?” ja ”Pystytkö juomaan enää olutta?” Riskinotto kannatti, sillä sen jälkeen oloni oli vapautuneempi kuin koskaan. On todella vapauttavaa saada olla ympäristössä, jossa keneltäkään ei tarvitse salata mitään ja pieruääniä ei tarvitse hävetä. Niistä saa oikeastaan ihan todella huonoa läppää.

Yleensä teemme yhdessä sitä mitä nuoret miehet nyt yleensä puuhaavat: pelaamme konsoleilla, istumme saunassa, harrastamme pallopelejä, käymme lätkämatseissa, puhumme henkeviä ja kommentoimme toistemme taitoja siinä mitä ikinä teemmekin. Välillä pelaan pleikkaria vessasta käsin ja käyn kesken saunan pöntöllä, mutta se on ollut heille ihan fine. Jos salailisin suolistosairauttani, näiden asioiden tekeminen toisi todennäköisesti enemmän stressiä kuin mielihyvää. Avoimuus lievittää stressiä ja sen mukana oireita.

Kaveripiiriä ei silti pidä käyttää hyväkseen pelkkänä tunne-elämän lokaämpärinä. Ei kannata odottaa mitään ilmaisia freudilaisia analyysejä tai valmiiksi lämmitettyä vessanistuinta vain siksi, että suoli on kroonisesti tulehtunut. Jos joku ei nyt enää ystävyyssuhdetta halua ylläpitää vaikka tartunnan pelossa, niin se tuskin mikään vahva ystävyyssuhde on koskaan ollutkaan. Rinnalle jääviä kannattaa sen sijaan arvostaa, sillä jonkinlaista mielenlujuutta vaatii kuunnella vakavalla naamalla vaikkapa minun vessareissuani samassa asunnossa.