Reunapaikka IBD-blogi

Sirpa

Vessan vankina

04.10.2018

IBD ja kipuIBD ja vertaistuki

Kun olin kaikkein huonoimmassa kunnossa fyysisesti, aloin voida huonosti myös henkisesti. Pahimmillaan elintilani rajoittui yläkertamme pieneen vessaan. Se on niin pieni, että pöntöllä istuessa voi painaa otsansa vastapäistä seinää vasten. Niin minä usein teinkin. Istuin siinä otsa seinässä ja itkin. Itkin väsymystä, kipua, turhautumista ja voimattomuutta. Sitä, etten ollut voinut mennä töihin tai laittaa astioita astianpesukoneeseen.

Oli päiviä jolloin yritin väkisin lähteä töihin tai kouluun, vaikka olin koko aamun joutunut juoksemaan takaisin vessaan heti sieltä päästyäni. Usein se reissu päättyikin jo bussipysäkille, mutta olinpahan ainakin todistanut itselleni etten oikeasti pysty. Koin hirveitä paineita siitä, että minut nähtäisiin laiskana lintsarina.

Omaatuntoa kolkutti myös ne tekemättä jääneet kotityöt, harmitti peruuntuneet menot, kiukutti olla niin hemmetin väsynyt. Pahimmillaan pystyin olemaan pois pöntöltä 10–20 minuuttia. Siinä ajassa ei enää ehtinyt kauppaan, postiin tai apteekkiin. Ei siinä oikeastaan pystynyt tekemään enää yhtään mitään. Kaikki jäi mieheni vastuulle.

Mieleni mustui, pääni päälle kerääntyi tummia pilviä. Oli vaikeaa enää nähdä itsensä, vessan tai kodin ulkopuolelle. Mies kantoi minulle vessaan pienen jakkaran, jonka päälle sain iPadin seuraa pitämään. Toi vielä peiton, tyynyn ja mehulasinkin. Kissa kävi kummastuneena ovella katselemassa vessassa asuvaa ihmisrauniota. Siellä kökötin, enkä jaksanut enää olla yhteydessä oikein keneenkään. Alkoi tuntua siltä, ettei ole enää mitään muuta puhuttavaakaan kuin tämä sairaus. Ei ollut enää mitään muuta.

Pikakelaus eteenpäin ja fyysinen vointini alkoi kohentua sopivan hoidon myötä. Mieleni kynti silti pohjamutia vielä pitkään. Katsoin maailmaa sairauteni läpi ja elin sen ehdoilla, vaikkei olisi enää tarvinnut. Oli haettava apua ja sain sitä.
Pelkään edelleen sairauden aktivoituvan ykskaks yllättäen, mutta en anna sen estää minua tekemästä tai saavuttamasta mitään. On oltava ainakin jotain muisteltavaa, jos jään vielä joskus vessan vangiksi.

Ja jos niin käy, toivon silloin olevani itselleni armollisempi.